Viedessään sitte noita neidin lähettämiä kirjeitä tunsi Eerikki kummallista kuumetta, ja se asia, jolle neiti oli hänet lähettänyt, tuntui hänestä hyvin tärkeältä ja kalliilta. Hän käveli hirveän kiireesti ja katujen poikki kiirehti juoksujalassa.
Hän palasi hengästyneenä, heitti hatun päästään naulaan, ja oli lähteä sisään, vaan samassa vaistomaisesti kääntyi ja meni peilin eteen. Hän kasteli kamman, kampasi ja harjasi tukkaansa, laittoi kaulusta ja katseli kätensä. Moneen kertaan yritettyään sisään ja aina käännyttyään peilistä jotakin katsomaan, meni hän vihdoin sisään neidin luo.
— Sinäpä sievästi kävit, sanoi neiti. Minä rupean sinusta pitämään, kun vastakin niin sievästi käyt.
Palattuaan neidin luota etehiseen Eerikki töytäsi peilin eteen, nähdäkseen etteihän hänessä vaan lie ollut mitään likaista tahi sopimatonta. Sitte hän istui ajattelemaan.
Hän ei oikeastaan mitään ajatellut, vaan tunsi sitä vaikutusta, minkä nyt oli saanut, että neiti oli ylen ylhäinen ja hirveän hieno, että hän häntä kunnioitti ja pelkäsi ja… Se ei ollut selvää, mitä hän vielä tunsi, vaan hänen mielessään pyörivät neidin sanat: "minä rupean sinusta pitämään, kun vastakin niin sievästi käyt" — ja neidin lempeä, suurten vaaleansinisten silmäin kaunis katse häneen. Yhtäkkiä hyppäsi hän ajatuksistaan peilin eteen, kasteli kamman — ja kampasi ja harjasi taas. Hän tarkasteli, oliko hänessä kaikki niin kuin olla pitää, puhdasta. Kasvojaan hän myös katseli, vaan ei hän tiennyt, oliko hän kaunis vai ruma. Hän ennemmin piti itseään rumana, sillä toiset pojat olivat häntä haukkuneet mustilaispojaksi hänen tummaverisyytensä tähden. Sitä hän ei osannut huolehtia, oliko hän ruma vai kaunis, häntä vaan loukkasi tuo herjaava vertaus mustilaispoikaan. Olisi kuitenkin onnettomuus, jos hän todellakin olisi mustilaispojan näköinen.
Hän muisti nyt tämän, meni peilistä katsomaan ja koetti arvailla, oliko hän neidin mielestä mustilaispojan näköinen. Se nyt olisi ilkeätä, jos hän sen näköinen olisi. Vaan lempeä ja hyvähän tuo neiti oli hänelle.
Kotona hän kysyi äidiltään, oliko hän mustilaispojan näköinen.
— Et toki. Kuka sinua on semmoiseksi sanonut?
— Pojat ovat minua siksi haukkuneet.
Eerikki ajatteli ja kysyi sitte, ei kuitenkaan minään niin tärkeänä asiana: