Eerikki valvoi iltasella kauvan ja ajatteli kauppaneuvoksen neidistä. Neiti oli niin ylhäinen, rikas ja kaunis. Kauneudesta hän ajatteli, kuinka vaan harvat ovat kauniita, vaan hän on kaunis. Mutta taas tuli tuo poikain herjaus, ja hän nousi ylös, otti tulen ja katseli peilistä kasvojaan. —
Hänellä oli kummallinen halu toimittaa nyt muidenkin asiat nopeasti ja sievästi. Hän pelkäsi hirveästi, jos jollakin tavalla häntä konttoorissa moitittaisiin ja se tulisi neidin tietoon. Hän pelkäsi myös kaipuita ja sen tähden nyt karttoi tappeluita. Kadulla kiireesti kulkiessaan hän vaan sanoi jonkun pahan sanan entisille tovereilleen ja hävyttömille haukkujilleen hän pui nyrkkiä ja malttaen mieltään muistutti:
— Muistakaapas lurjukset, kuinka monasti olette multa selkäänne saaneet!
Mutta tupakkaa hän poltteli edelleen ja varasteli sikaarin ja paperossin päitä, ottipa joskus kokonaisiakin kauppaneuvoksen kammarista, sitä siivotessaan aamusella.
Kerran yhytti hänet neiti sikaaria kievellyttämästä kauppaneuvoksen pöydältä. Eerikki oli saada halvauksen, kun neiti huomasi hänet ja nuhteli:
— Enpä minä olisi luullut sinun vielä osaavan tupakoida. Jätä poika kulta pois semmoinen paha tapa!
Eerikille ei oltu opetettu anteeksi pyytämisen taitoa eikä hän ollut koskaan anteeksi pyytänyt, vaan nyt osasi hän aivan itsestään nöyrästi pyytää neidiltä anteeksi ja vakuuttaen luvata, ettei hän koskaan vasta varasta tupakoita ja että hän heittää polton pois.
Heti tämän jälkeen heittikin hän uuniin suuren varaston tupakan pätkiään, vaan katseli niiden palamista suurella säälillä. Mutta hänellä oli nyt ihmeellinen tahdon voima jättää poltto pois.
Eräänä päivänä kuuli Eerikki hyvin tärkeän asian. Hän kuuli neidin kysyvän vanhemmalta kirjanpitäjältä:
— Mistä se on meille saatu tuo Eerikki? Se on niin kaunis poika.