— Se on meidän myllynhoitajan poika, vastasi kirjanpitäjä, salaperäisesti hymyillen.
Eerikki kuunteli henkeä vetämättä ja lensi sitte peilin eteen. Kaunis tumma puna oli hänen kasvoissaan, silmänsä säteilivät kauniisti ja tukkansa oli sievissä kiharoissa otsalla. Ne huomasi nyt Eerikki, ymmärsi että ne olivat hänessä kaunista. Tuhmapa hän oli ollut, kun oli aina aamusin kastellut tukkansa ja harjannut nuo kiharat suoriksi.
Tämä itsetietoisuus alkoi kasvattaa Eerikkiä. Vähitellen hän huomasi itsessään muutakin kaunista. Hän osasi kävelläkin suorana ja säännöllisenä, eikä hän enää heittäytynyt veltosti nojailemaan. Hän rupesi erityisellä huolella hoitamaan itseään, sai siistin ja itsestään pitävän tunteen, tuli säännölliseksi ja tahtoi käyttäytyä kuin aikamies. Hän ei ollut mielestään enää mikään lapsi, olihan hän jo yhtä pitkä kuin vanhin konttoristi, joka oli pienikasvuinen mies. Hän alkoi halveksia entisiä tovereitaan, ei lähtenyt enää heidän matkaansa eikä ollut heitä näkevinäänkään. Pojat sanoivat häntä sen tähden ylpeäksi, haukkuivat jos miksi ja kokoontuivat joukolla kivittämään häntä, kun hän iltasella tuli konttoorilta.
Kerran sanoi neiti hänelle:
— Se on oikein, että Eerikki on tullut niin siistiksi ja visuksi.
Nythän Eerikistä mies tulee.
— Ja minä olen heittänyt tupakan poltonkin pois, sanoi siihen Eerikki.
Hän oli jo kauvan odottanut otollista tilaisuutta ilmoittaaksen tämän.
— Sehän on myös hyvä. Nyt minä rupean oikein pitämään sinusta.
Eerikki sai uutta intoa. Erästä nuorta kirjanpitäjää, joka oli erittäin säännöllinen ja huolellisesti puettu mies, rupesi hän pitämään esikuvanaan. Hän harjoittautui tekemään saman laisia liikkeitä kuin hänkin, ja varsinkin hänen kauniit kumarrukset hän otti mieleensä. Eerikki oli hyvin tarkkana ja säästöillään hän aina osti itselleen lisää kapineita, jotka häntä lähentäisivät tuota ihannetta. Hänellä oli kiiltävä kuminen pystykaulus, hän hankki loistavia kravatteja, kuitenkin aina hänelle sopimattomia, ja eräänä päivänä oli hänellä käsissään kankeat kumiset kalvokkaat, joita hän kuitenkin ensimältä sormillaan työnsi nutun hihoihin piiloon. Pieni peili ja kampa hänellä oli aina taskussa. Melkein kaikki loma-ajat hän katseli itseään peilistä, siisteili ja laitteli. Toisin ajoin hän luki satukirjoja ja rakkaushistorioita. Hänellä oli alituisena hyräilylauluna, konttoorilla ajatuksissa ja kadulla puoliäänessä: "Oisko pursi ja punapurjeet, millä mennä merten taa —"
Ne olivat Eerikille onnen hetkiä, kun hän sai kadulla tervehtiä neitiä. Hän huiskautti hattuaan etäälle sivulle niin kuin tottuneimmat kavaljeerit. Jälestä päin yksinäisyydessä hän kertoi nämä tervehdykset ja koetti arvata, miltä hän vastaan tullessa oli neidistä näyttänyt.
Kauppaneuvos, joka oli palannut pitemmältä matkalta, hämmästyi nähdessään Eerikin.