— Oletpas sinä tullut hienoksi! Uskaltaako sinua enää lähettää pikku asioille? No, no, elä pahastu, onhan sinullakin oikeus pitää itsestäsi, ja konttoorin arvoahan se kohottaa, kun sillä on niin komea juoksupoika!
Eerikin mielestä neiti loi häneen yhä enemmän huomiota, ja hän alkoi vähitellen tunteissaan selvitä ja kuvitella, että hän rakastaa neitiä ja neiti häntä. Neiti oli sanonut häntä kauniiksi ja osoitti hänelle erinomaista ystävyyttä ja huomiota, niin että se oli aivan varma, että neiti häntä rakasti. Eerikki kuvitteli, mitenkä he kerran kohtaavat toisensa kauppaneuvoksen puutarhassa, neiti antaa hänelle paljo rahoja ja hän matkustaa kauvas sinne ulkomaille, missä neiti on käynyt. Neiti tulee myös sinne, he menevät siellä naimisiin ja palaavat sitte tänne rikkaina ja ylhäisinä.
Hän odotti, että neiti antaisi merkin. Mutta neiti ei näyttänyt olevan kiireinen.
Eerikki oli ruvennut vapaaehtoiseen palokuntaan lipun kantajaksi. Hän oli myös palokunnan lauluseurassa. Laulajat pitivät kaupungilla yölaulajaisia vuorotellen toistensa naisille. Eerikki toimitti heidät laulamaan kauppaneuvoksen neidille, vaikka hän neidin akkunan alla selitti heille pitävänsä laulajaisia kauppaneuvoksen talousneidille.
Aamulla sai Eerikki neidiltä kiitokset, joita hän oli suurella jännityksellä odottanut.
— Eerikkikö se minulle serenaadin toimitti? kysyi neiti, joka oli äänestä tuntenut Eerikin.
Eerikki oli hirveän punaisena ja vastasi:
— Niin. Eihän neiti tykänne pahaa?
— En toki. Kiitoksia vaan!
Mutta Eerikin onnellista tunnetta rikkoi eräs asia. Neiti oli säännöllisesti lähettänyt kirjeitä eräälle herralle johonkin etäiseen kaupunkiin, ja Eerikki sai kerran kirjettä postiin viedessään luulon, että tuo herra mahtoi olla neidin sulhanen. Näitä kirjeitä hän nyt käänteli ja katseli epäluuloisesti ja hyvin vastahakoisesti hän pudotti ne postilaatikkoon.