Junnua pidettiinkin vähän yksinkertaisena, vaan suorana ja sävyisänä miehenä, joka tunnollisella tarkkuudella täytti toimensa. Hän oli onnellinen mielestään, kun hänellä oli vakituinen paikka, jossa hänellä oli pysyväinen sija kuin virkamiehellä ja jossa hän söi suruttoman leivän. Kauppias Helisevä oli vielä luvannut korottaa hänen palkkansa 30 markkaan niin pian kuin hän menee naimisiin. Toimestaan hänellä taas ei ollut niinkään pienet ajatukset: hänellä oli m.m. valta kieltää älytöntä maalaista sitomasta hevostaan puutarhan heikkoon aitaan. Tämmöistä järjestystä hän piti pihassa suurella oman arvonsa tunnolla, vaan kuitenkin kaikella siivoudella, niin että ani harvat loukkautuivat ja ne ilman syytä. Oli aina joku nenäkäs maalais-isäntä, joka katsoi häneen pilkallisesti ja kysyi: — Mikä isäntä ja komentelija sinä täällä olet? — Minä olen vaan täällä semmoinen vahtimies, ja jos ette usko, niin kysykää kauppiaalta, vastasi aina Junnu tyynesti, vaan mielestään pisteliäästi hänkin.
Se kuitenkin katkeroitti Junnun muuten niin tyyntä ja rauhallista elämää, että hänellä oli niin paljo "vihamiehiä", niin kuin hän heitä nimitti. Ne olivat niitä, jotka pilkkasivat ja kiusasivat häntä ja jos jollakin tavalla pahoittivat hänen mieltään. Niitä olivat ensiksikin kaikki poikanulikat, joita hän sen vuoksi vihasi ja vainosi, vaikka hän sanoikin aina, että ymmärtämättömyydessään ne sitä tekevät. Pojat keksivät hänelle haukkumanimenkin, "isäntä", joka sitte tuli hänelle yleiseksi nimeksi, — vaan kauppias itse häntä kuitenkin aina nimitti Junnuksi. Oikeastaan ei isännän nimi Junnua pahoittanut, sillä hän piti itseään tavallaan isäntänä, jolla oli valta kartanolla, vaan ei hän ollut tästä nimestään sen kiitollisempi pojille. Kerran oli joku heittiöpoika varastanut erään maalaisen kärryistä, ja kun Junnu piti itsensä vastuunalaisena kaikesta, mitä pihassa tapahtui, ei hän sen koommin suvainnut poikasia kartanolle, haukkuivatpa ne häntä vaikka kuinka. Paitse pikku poikia tahtoivat aikaihmisetkin häntä pilkata ja narrata, vaan hän kärsi kaikki tyynesti, vaikka hyvästi ymmärsikin, että ne pitivät häntä itseään tyhmempänä, ja lohdutti itseään sillä, että oman talon väki kuitenkin piti hänestä, vaikka nekin hänen kanssaan tahtoivat leikitellä. Erittäinkin olivat piijat siihen mestareita. He tarjoilivat itseään Junnulle emännäksi, kun Junnu kerran oli isäntä, ja saattoivatkin useasti hänen päänsä pyörälle muistuttamalla tuosta 5 markan palkan koroituksesta. Rengit kirjoittelivat hänelle piikojen nimessä rakkauden kirjeitä, joita hän aina luetutti jollakin kirjoituksen taitavalla ja uskoi niitä, vaan ei hän kuitenkaan ruvennut koskaan niihin vastaamaan, tuumaten, että hänenhän sitä pitää kosia; ei se sovi, että tytöt pojille kirjoittelevat.
Mutta hänen kosimisestaan ei tullut mitään. Hän tosin ajatteli naimista, vaan hän oli tehnyt jonkun laisen vaistomaisen päätöksen, että oman talon palvelijoista hänen pitää vaimo saada; hän ei milloinkaan käynyt kylässä. Joka kerran, kun uusi piika tuli taloon, tarkasteli hän häntä ja hyvässä sydämessään aina hyväksyi morsiamekseen, vaan hänellä oli eräs toinen vaisto, joka pelasti hänet turhista kosimisista. Hän nimittäin aina odotti, kosiiko tuo tyttö itse häntä; jos tyttö kosi itse, heitti hän hänet ajatuksistaan, sillä hänen mielestään ei tyttö silloin totta tarkoita, kun hän itse kosii. Niin hän jäi aina odottamaan seuraavaa köyriä, jolloin aina vaihtui joku palvelija suuressa talossa, tai jos ei vaihtunut, odotti hän tyynesti useampiakin vuosia.
Mutta tulipa sitte Junnulle sielun risti. Puotiin tuli uusi kauppapalvelija, jonka suurin huvitus oli kiusata Junnua. Milloin hän vaan avaimet kädessä kulki pihan poikki makasiiniin, oli hänellä aina soimaussana Junnulle, jolle sitte nauroivat kaikki, ketä pihalla sattui olemaan. Puotilaisella oli monta muuta ilkeätä kujetta. Kerran antoi tuo nuori herra Junnulle sikaarin, joka polttaessa räjähti ja oli polttaa Junnun kasvot, kun sen sisään oli pantu ruutia. Sille sitte nauroi koko puodin täyteinen joukko. Tämän jälkeen Junnu vältti niin paljo kuin mahdollista tuota häijyä nuorta herraa, vaan kiusanhengestään hän ei siltä päässyt. Puotilainen laittoi kumipyssyn ja ammuskeli Junnua herneillä ja hauleilla. Junnu ei osannut aavistaakaan, milloin hän sai luodin niskaansa tai poskeensa jostakin ikkunasta tai ovesta, jossa puotilainen oli häntä vahtinut. Tämä suututti Junnua kaikkein enin, ja vihdoin viimeinkin hän meni kauppiaalle siitä valittamaan.
— Minusta on hyvin vaikeata valittaa, sanoi hän, vaan nuori herra Torkkeli on minua kohtaan niin paha, ettei sitä jaksa kärsiä. Ja hän kertoi, mitä ilkeitä kujeita Torkkeli oli hänelle tehnyt. Se voi kyllä olla leikkiä hänen puoleltaan, vaan se on liijemmoista leikkiä ja se on tyhmää leikkiä, saan minä sanoa.
Kauppias rauhoitti Junnua ja leikillään lupasi antaa selkään Torkkelille, vaan ei muistanutkaan sanoa Torkkelille mitään tai piti asian kovin vähäpätöisenä, sillä kaikkihan Junnua narrasivat.
Kun Torkkeli ei lakannut sopimatonta kiusaansa Junnulle tekemästä, meni Junnu uudestaan kauppiaan puheille, tällä kertaa raskaammalla mielellä kuin ensi kerralla.
— Nuori herra Torkkeli ei ole tainnut saadakaan sitä, mitä herra kauppias sille lupasi antaa, kun se yhä vaan minua kiusaa. Herra kauppias saa uskoa, etten minä turhasta tule valittamaan, vaan nuori herra Torkkeli on todellakin hyvin hävitön minua kohtaan.
Kauppias taas rauhoitti Junnua ja lupasi kurittaa Torkkelia. Tällä kertaa hän nuhtelikin Torkkelia, varoittaen häntä että antaisi Junnulle rauhan.
Mutta Torkkelikos loukkautui siitä, että hänen päälleen tuo Junnun retale oli kaivannut, kielsi mitään tehneensä Junnulle ja syytti että päin vastoin oli Junnu hänelle sanonut loukkaavia sanoja.