Kauppias pani asian puoleksi leikiksi, joka tuntui Junnusta sitäkin hyvemmältä, kun kauppias hyvin harvoin laski leikkiä.
Junnu jäi taloon ja koetti kärsiä, koettipa vielä lepyttääkin Torkkelia. Mutta Torkkeli oli kuin pahan hengen riivaama häntä vastaan ja tuli sitä ilkeämmäksi, mitä enemmän nöyryyttä Junnu hänelle osoitti. Torkkeli oli ylpeä ja kunniastaan arka eikä voinut unhottaa Junnun kielimistä hänen päälleen. Vaikka hän oli jo melkein aikuinen mies, kiusasi ja rääkkäsi hän Junnuparkaa pahankurisen pojan tunnottomalla ilkeydellä.
Vihdoin päätti Junnu jyrkästi lähteä talosta, niin vaikealta kuin se hänestä tuntuikin.
Kauppias sattui olemaan huonolla tuulella ja myönsi hänelle eron heti; ajattelipa vielä, että pääsee viimeinkin noista kanteluista ja riidoista rauhaan; kartanon vahteja kyllä saa vaikka mistä, vaan ei Torkkelin laisia sukkelia puotilaisia.
Niin sai Junnu talosta matkapassit, ja hän läksi talosta hyvin ikävällä mielellä, koska kauppias näytti niin tylyltä. Kauppiaan suosiosta hän oli aina ollut sydämessään ylpeä ja hän oli rakastanut ja kunnioittanut häntä yli kaikkien muiden, palvellut häntä koiran uskollisuudella, — ja nyt ei kauppias sanonut hänelle yhtä ystävällistä sanaa, viskasi vaan ne markat pöydälle, mitä hän oli saapa talosta, ja odotti välinpitämättömästi, milloin hän lähtisi huoneesta. Hän oli tullut siitä niin pelonalaiseksi, ettei uskaltanut kättään tarjota hyvästiksi, ja hänelle oli tullut niin suuri ikävä ja katumus, että hän olisi ollut valmis itkemään, heittäymään kauppiaan jalkoihin ja pyytämään anteeksi, vaan kauppias oli ojentanut hänelle kätensä ja sanonut lyhyesti ja kuivasti:
— Hyvästi!
— Hyvästi, herra kauppias… kii-kiitoksia… Junnu oli tahtonut kiittää monilla sanoilla ja osoittaa, kuinka paljo hän kauppiaasta piti, vaan hän oli hätäytynyt kuin lapsi eikä osannut muuta kuin kiirehtiä ulos niin pian kuin kerkisi.
Vietyään vähät tavaransa erään tuvan nurkkaan, jossa hän pyysi itselleen majaa, meni hän suruissaan kävelemään satamalle, missä laivoista ja lotjista purettiin lastia. Siellä oli kauppias Helisevänkin laiva, jossa höyrykone parhaallaan nosti jauhosäkkejä ruomasta. Junnu oli useasti ennen, kun aikaa sattui, mennyt tälle laivalle säkkejä kantamaan, josta hän sai pientä sivuansiota, 25 penniä tunnilta.
Menisikö hän nyt tuolle laivalle tarjoutumaan työhön? Ei hän voinut mennä. Se tuntui hänestä samalta kuin jos hän olisi tarjoutunut takaisin kartanon vahdiksi. Sitä paitse kävi Torkkeli ja kauppias usein laivalla, ja hän olisi hävennyt heitä. Hän katseli etempää työtä laivalla, ikään kuin laiva olisi ennen ollut hänen, vaan hän olisi jonkun suuren onnettomuuden kautta sen menettänyt muille. Hän muisteli, kuinka häntä oli aina laivalla kiitetty parhaimmaksi kantajaksi ja kuinka siellä oli häntä puhuteltu isännäksi ilman sen enempää ilkeätä pahansuomista. Mutta nyt hän ei uskaltanut mennä laivaa lähellekään.
Sen sijaan löysi hän satamarannassa erää makasiiniryhmän vierellä suuren lotjan, josta parhaallaan suoloja tyhjennettiin makasiiniin. Sinne hän tarjoutui työhön.