Hän mietti näinä hetkinä omaa kurjaa kohtaloaan, kuinka hän mahtoi olla huono mies, koska kaikki häntä pilkkasivat ja halveksivat, niin ettei hän uskaltanut mennä pyytämään enää asuntoakaan mistään. Hän katui monta kertaa itkuun asti, että oli lähtenyt pois kauppiaasta, jossa hänellä oli ollut niin varma paikka; mistään hän ei tule enää milloinkaan saamaan semmoista paikkaa, kuka häntä huolisi? Kuin kadotettuna valoisana tähtenä ajatteli hän sitä 5 markan palkanylennystäkin, jonka kauppias oli luvannut silloin kuin hän menisi naimisiin. Siitä oli hänellä enää kaikkein vähimmän toivoa, se oli kuin ikuisesti kadotettu onni, mikä kerran oli ollut käsissä. Kuka hänelle nyt tulisi, kun hänellä ei ollut paikkaa, ei kattoa päänsä päällä, eikä hän uskaltanut ajatellakaan, että hän itse voisi hankkia itselleen kodin, mihin vaimon toisi. Kaikki oli kadotettu! Sen tähden hänen mielensä oli niin musta ja sen tähden hän halusi seista täällä rannalla ja katsella pimeyteen, joka peitti järven, niin että lähellä ankkurissa olevat lotjat vaan hämärinä häämöittivät.
Eräänä päivänä kun Junnu oli työssä eräällä lotjalla, tuli kaksi poliisia vaatimaan häntä poliisikamariin.
— Mitä minä olen tehnyt? kysyi Junnu.
— Mitäkö olet tehnyt? jamasi toinen poliiseista. Mitäs varten sinä taivas-alla makailet, eihän sinulla ole asuntoa eikä mitään, ja Helisevästäkinhän sinut ajettiin pois. Lähde nyt neuvomaan kassojasi, ja näytäpäs, minkälaiset sinulla on tulukset, joilla sinä ihmisten taloja sytyttelet.
Junnua epäiltiin näet erääksi varkaaksi ja murhapolttajaksi, joka oli äsken kaupungissa liikkunut. Voroa oli etsitty, ja kun sen epäiltävämpiä ei löytynyt kuin Junnu, jota poliisit viskaalille kuvasivat mieheksi, jolta kysymyksessä olevat työt ovat voineet syntyä, käski viskaali tuoda Junnun poliisikamariin tutkittavaksi.
Junnu olisi ollut valmis heittäytymään järveen, niin pahasti häneen kävi tämä, vaan hänet valtasi semmoinen masennus ja voimattomuus, että hän purskahti itkemään ja itki kuin lapsi.
Useimmat läsnä olevista nauroivat, ainoastaan muutamat tulivat totisiksi.
— Ei tässä nyt itku auta, käy mukaan vaan! sanoivat poliisit. Itke sitte linnassa, siellä on parempaa aikaa!
Poliisit veivät Junnun poliisikamarille läpi kaupungin ikään kuin jo tuomitun varkaan ja murhapolttajan, pitäen hänen kanssaan poliisitutkintoa pitkin katuja.
Hänet päästettiin kuitenkin pian vapaaksi, vaan sen jälkeen hän ei tahtonut saada asuntoa mistään, kun hän oli todella tullut pahamaineiseksi.