Tästä hänen mielensä tuli entistä enemmän katkeraksi, hän tunsi tilansa kurjemmaksi kuin milloinkaan ennen, ja sen sijaan että hän oli tähän asti katunut kauppias Helisevästä lähtöään ja vaikeroinut omaa huonouttaan, heräsi hänessä nyt viha, yksinkertaisen mielen silmitön viha kaikkia vastaan ja erittäinkin kauppias Helisevää vastaan. Mitä hän oli tehnyt, että häntä näin vainottiin, pilkattiin ja halveksittiin? oliko hän varastanut, valehdellut tai tehnyt mitään vääryyttä? Tähän kysymykseen hän iski kiini ja pysyi siinä lujasti. Torkkeli oli häntä rääkännyt niin paljo, ettei hän jaksanut enää kärsiä, kauppias uskoi tuota valehtelijaa, vaan ei uskonut häntä, ja antoi hänen mennä talosta kuin hylkykoiran, vaikka hän oli palvellut uskollisesti niin monta vuotta.
Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa, vaan hänelle tekivät kaikki vääryyttä. Jos hän aivan viattomasti makasi yönsä ulkona, otettiin hänet kiini rosvona ja murhapolttajana ja häväistiin kaikkein ihmisten edessä.
Hänen niin kärsivällinen mielensä raivostui, viha oli sokaista hänet. Hänessä heräsi silmitön kostonhimo. Hän tahtoi tehdä pahaa niin paljo, että hänen päätään huimasi. Kun hän kerran on näin sorrettu ja kehno, ei häntä voi kukaan enää kehnommaksi tehdä, mutta hän voi tehdä paljo vahinkoa niille, jotka ovat hänet onnettomuuteen saattaneet. —
Eräänä yönä murtausi hän kauppias Helisevän kyökkiin ja otti sieltä avainnaulasta useita avaimia. Nyt hän oli taas isäntä, hän pääsi vaikka minne! Ensiksi hän meni ruoka-aittaan, josta hän "isäntänä" ollessaan oli aina piikojen käskystä hakenut kyökkiin tavaraa.
Mutta kun hän oli astunut aittaan, ottanut tulitikulla tulen ja hetken katsellut ympärilleen, muuttui hänen mielensä kummallisesti. Aitta oli hänelle niin tuttu, nuo katosta riippuvat palvatut liharaajat olivat ennenkin riippuneet samalla tavalla, hyllyt ja hinkalot olivat kaikki entisillä paikoillaan ja tavarat niissä niin kuin ennenkin. Hän oli tullut tänne aikoen tuhota ja hävittää, vaan nyt tuntui se hänestä rikokselta, jota hän ei voisi tehdä. Hän ei voinut luvattomasti koskea näihin tavaroihin, joiden vartija hän itse kerran oli ollut.
Hän läksi aitasta pois, vaan jätti tahallaan oven auki ja viskasi etäälle rakennusten yli tuon tutun, suuren avaimen, jota hän ei saattanut varastaa. Viekööt nyt varkaat koko aitan, kun sillä enää ei ole uskollista vartijaa, ei hän enää tarvinnut varjella sitä!
Kummallisten ristiriitaisten tunteitten vallassa siitä, ettei hän voinut tuosta aitasta mitään ottaa, meni hän äkäpäissään eräälle liiterille, joka myterässä syksyisessä yössä kuumotti valkealta ja joka näytti olevan uusi rakennus, tehty hänen talosta lähtönsä jälkeen. Eräs hänen kädessään oleva avain sopi liiterin lukkoon, ja hän avasi oven ja meni sisään. Tulitikulla hän raapasi tulen ja katseli ympäriinsä. Siellä oli kaikellaista rautatavaraa: lapioita, taikkoja y.m. rautakaluja sekä puhdasta terästä ja rautaa. Tämä tuntui hänestä vieraalta omaisuudelta, ja hän otti sieltä muutamia teräspalasia ja yhden lapion. Lähtiessään hän viskasi avainkimpun oven eteen.
Nyt hän oli saanut kostaa! Kunpa vaan oikeat rosvot tulisivat ja veisivät koko makasiinin sisällyksen!
Hän päätti nyt lähteä koko kaupungista, ja yötä myöten läksi hän tavaroineen kaupungista ulos vievää maantietä matkaamaan. Hän kulki niin kauvan kun tuli aamu, poikkesi sitte erääseen maantienvarsitaloon, jossa hän söi ja kyseli työpaikkoja. Kuultuaan sepän asuvan kylällä, läksi hän sinne, möi sepälle teräksensä ja lapionsa ja pääsi hänelle pajamieheksi.
Hän tuli nyt elämäänsä tyytyväiseksi jälleen, kostettuaan kauppias Helisevälle; teki työtä halulla ja oli iloinen, kun sai vakinaisen paikan, jossa sai syödä suruttoman leivän.