Mutta seppä luki kaupungin sanomalehteä, jonka hän oli yhteisesti tilannut neljän, viiden muun osakkaan kanssa. Lehti joutui hänelle aina noin parin viikon päästä, ja hän sen viimeiseksi sai pitää kokonaan omanaan. Lauvantai-iltoina työstä päästyä ja kylvettyä sekä sunnuntaisin luki seppä aina lehtiään, ja eräänä lauvantai-iltana, kolmatta viikkoa Junnun hänelle tulon jälkeen, löysi hän niistä uutisen, jossa kerrottiin varkaudesta kauppias Helisevän talossa. Varkautta kuvattiin suureksi; ei varmuudella tiedetty, kuinka paljo rautaa ja terästä ja rautakaluja rosvot olivat vieneet, ja päättäen siitä, että erään makasiinin avain oli kokonaan kadonnut, pelättiin varkauden vielä uudistuvan. Erästä miestä epäiltiin, joka oli jo ennenkin ollut epäilyksen alaisena ja joka oli äkkiä kadonnut kaupungista, vaan ei oltu hänen jälilleen vielä päästy.
Iltasta syödessä samassa pöydässä katsoi seppä tuimasti Junnua silmiin, josta Junnu tuli araksi ja alkoi pelätä sepän lukeneen sanomalehdestä jotakin, josta sai epäluuloa häntä vastaan. Vaan sunnuntaiaamuna näytti seppä taas levolliselta ja sanoi lähtevänsä kirkkoon kaupunkiin.
Mutta hän palasi sieltä kahden poliisin kanssa, jotka vangitsivat Junnun ilman muitta mutkia ja ottivat mukaansa ne tavarat, mitkä Junnu oli sepälle myönyt.
Junnu päätti itsepäisesti kieltää, vaan joutui poliisitutkinnossa kohta kiini puheistaan, eikä hän osannut muuta kuin tunnustaa kaikki. Samoin hän raastuvanoikeudessa tunnusti kaikki, kun ei tuntenut osaavansa pujotella, vaan hän oli siltä edelleen itsepäinen, kertoi teostaan miltei ylpeydellä ja heitti kauppias Helisevään salavihaisia silmäyksiä, uskaltamatta kuitenkaan katsoa häntä suoraan silmiin.
Oikeuden edessä m.m. arvioitiin Junnun varastamat tavarat ja jokaisen arvion perästä kysyttiin Junnulta, onko arvio hänen mielestään oikea. "On! — on!" olivat hänen yksitoikkoiset vastauksensa. Tuli sitte ruoka-aitan avaimen vuoro, jota ei oltu löydetty, vaikka oli etsitty. Kysyttiin kauppias Helisevältä, minkä arvoinen se oli.
— Ainakin se neljä markkaa maksaa, vastasi Helisevä.
— Onko se neljän markan arvoinen, Juntunen? kysyi tuomari.
— On! vastasi Junnu röyhkeällä äänellä niin kuin ennenkin.
Tämän jälkeen sai kauppias Helisevä tehdä valan siitä, että varastettu avain oli neljän markan arvoinen. Muut varastetut tavarat olivat oikeudessa esillä arvioitavina.
Kauppias Helisevä ei ollut tiennyt valaa tarvitsevan tehdä tämmöisessä tapauksessa, ja hän tuli hyvin hämilleen, kun hänet käskettiin valalle, sillä hän oli uhalla ja kauppiaan tavalla, joka on tottunut vaatimaan tinkimisen varalla, ilmoittanut varastettujen tavarain arvon suuremmaksi todellista, saattaakseen Junnulle suuremman rangaistuksen, ja tuo avainkin oli oikeastaan korkeintaan kahden markan arvoinen. Mutta kun hän ei ollut peruuttanut muitakaan ilmoituksiaan, joiden mukaan oikeuskin esillä olevat tavarat arvioi, olisi ollut suuri häpeä peruuttaa tätäkään ilmoitusta, vaikka siitä pitikin tehdä vala. Hänen kunniantuntonsa oli niin suuri, että hän heti käskettyä astui pöydän ääreen panemaan sormensa raamatulle ja teki tämän päättävämmin kuin tavallisesti, ikään kuin tahtoen osoittaa, kuinka suora mies hän oli. Punastuen ja vaaleten ja vähän hämmennyksissään hän kuitenkin teki valan, lausui pari kertaa väärin, vaan tuomarin sanelun mukaan kiiruhti oikasemaan. Niin hän vannoi, pää pystyssä, varastetun ja hävinneen ruoka-aitan avaimen olleen "ainakin neljän markan arvoisen".