* * * * *
Tuomionsa jälkeen vankeudessa ollessaan joutui Junnu koviin koettelemuksiin sielussaan. Varkautta tutkittaessa ei ollut mikään liikuttanut häntä, ennen kun kauppias Helisevä astui vannomaan kadonneesta avaimesta. Tässä vaikutti häneen pyhä oikeus, joka vaati valalla vahvistamaan pienenkin asian. Hänen itsepäinen, vaan alkuperästään suora ja hellä luonteensa suli, hän nöyrtyi pyhän oikeuden edessä, ja vankilaan jouduttuaan valtasi hänet katkera katumus. Hän oli yksin syyllinen, hänhän oli varastanut, tehnyt suuren synnin. Olihan kauppiaalla oikeus eroittaa palvelija, johon hän ei ollut tyytyväinen, hän oli aivan syyttömästi vihannut kauppiasta ja tehnyt suuren vääryyden ja synnin varastaessaan häneltä. Mutta kuinka hänelle tehtiin oikeutta! Varastetut tavarat arvioitiin oikeuden edessä ja muutaman markan arvoisesta kadonneesta avaimesta teki kauppias pyhän valan.
Suuret tunnon vaivat valaisivat häntä vähitellen. Rikoksensa tuli hänelle selville kaikessa suuruudessaan, samalla kuin hän tuli huomaamaan kauppiaan syyttömyyden. Sitä paitse tuli hän tuntemaan pyhän oikeuden, pyhän lain, joka hänet oli tuominnut ja jonka hän luuli samaksi, minkä Jumala kerran antoi vuorella. Hänelle muistui näet mieleensä äitivainaansa opetukset, joista hänen muistiinsa oli erityisesti jäänyt pyhän lain antaminen vuorella vuoren vapistessa ja ukkosen jylistessä. Muuta hän ei juuri muistanutkaan, hänen päähänsä ei ollut milloinkaan tahtonut mennä Jumalan sana, ei hän sitä ollut koskaan ymmärtänyt.
Hän kuunteli nyt hartaasti vankilan pappia ja kerran kysyi häneltä, mikä vuori se oli, jolta Jumala lain antoi. Se oli Siinain vuori, ja laki annettiin Israelin lapsille. Pappi kysyi, minkä vuoksi hän tahtoi sitä erityisesti tietää, vaan Junnu ei ruvennut selittämään. Hänelle oli näet tämä pappi vieras ja outo: kaupungin vanhalle pastorille, joka oli hänet ripille päästänyt ja jota hän siitä saakka oli uskollisesti tervehtinyt joka kerran kadulla vastaan tullessaan, hän päätti vankeudesta päästyään mennä haastamaan asiansa.
Päästyään vankeudesta menikin hän kaupungin vanhan pastorin luo, kertoi rikoksestaan ja pyysi hänen itseään ohjaamaan. Pastori piti hänelle nyt uuden rippikoulun, koska Junnu selitti, ettei hän ole ymmärtänyt, mitä Herran ehtoollinen oikeastaan tarkoittaa. Kun Junnulla oli nyt oma halunsa ymmärtää, sai pastori hänet jotakuinkin selville pyhistä asioista, ja otti hänet ripille eräänä pyhänä.
Samaan aikaan kävi Junnu myöskin sen tuomarin luona, joka hänet oli tuominnut, kiittämässä tuomiostaan, sanoen sen kautta löytäneensä valkeuden — niin kuin parantunut sairas kiittää lääkäriään. Tuomari tuli suuresti liikutetuksi, sillä ei vielä kukaan tuomittu ollut käynyt häntä kiittämässä.
Sen jälkeen rupesi Junnu vakavasti työhön. Hän pääsi asumaan erääseen kaupungin ulkopuolella olevaan mökkiin, josta käsin hän kävi kaupungissa halkoja hakkaamassa, kattoja tervaamassa y.m. roskaisemmissa töissä. Kun häntä rangaistuksensa tähden hyljittiin, teki hän työtä huokeammalla kuin muut, vaan sitä ahkerammin, ja hän sai työtä, niin että kohtuullisesti eli. Ihmisten pilkan hän kärsi nöyrästi ja valittamatta.
Vuosien kuluessa vähitellen unhotettiin Junnun rikos, kun hän oli tehnyt uskollisesti työtä ja ollut rehellinen ja nöyrä; sanottiinpa hänen tulleen vähän viisaammaksikin, ja tiedettiin hänen ahkerasti käyvän kirkossa.
Kauppias Helisevän luona oli Junnu aikonut myös käydä vankeudesta päästyään, vaan kauppiaan ja hänen välilleen oli syntynyt — hänen tietämättään oikeastaan minkä tähden — kummallinen suhde, joka oli estänyt hänet siitä. Kohdatessa toisiaan kadulla osoitti kauppias Helisevä omituista arkuutta, ikään kuin pelkäsi Junnua, ja kun Junnu oli arka luonteeltaan, ei hän rohennut mennä kauppiaan luo. Kerran hän kuitenkin meni Helisevän konttooriin, vaan hän huomasi kauppiaan pakenevan toiseen huoneeseen ja kuuli käskevän palvelijan sanomaan, ettei hän ollut kotona. Tämän jälkeen ei Junnu yrittänytkään tapaamaan häntä, vaan ihmetteli itsekseen, mistä syystä kauppias ei tahtonut ottaa häntä puheelleen.
Mutta kerran kauppias itse kadulla pysäytti hänet, vaikka oli ennen aina karttanut katsoa häneen, ja kutsui käymään luonaan.