Junnu läksi hakemaan kapineitaan, ja kauppias jäi pitkiin ajatuksiin, katsoen ikkunasta Junnun jälkeen. Tuo yksinkertainen, ymmärrykseltään puuttuvainen mies näytti hänestä niin onnelliselta, tuo mies, joka niin viattomasti ja peittelemättä tunnusti rikoksensa ja joka oli siitä kärsinyt julkisen rangaistuksen, — sitä vastoin kuin kauppias tunsi tuskaa ja ahdistusta teoista, joita hän ei tahtonut kellekään tunnustaa.
Junnu pääsi taas entiseen toimeensa, josta hän oli kauppiaalle yhtä kiitollinen kuin taivaallekin; hänellä oli aina ollut murhe siitä, ettei hänellä ollut vakituista paikkaa, sillä omin neuvoinsa maailmassa ollessaan tunsi hän itsensä niin turvattomaksi. Vanha unelmansa vaimosta heräsi hänessä uudelleen, ja hän tunsi velvollisuudekseenkin naida, koska kauppias oli hänelle jo sitä varten antanut palkan koroituksen. Nuoremmat piijat häntä jo kohta kosasivat, vaan talossa oli eräs vanhempi palvelija, joka piti Junnun puolta, kun piijat kovin rohkeasti Junnulle emännäksi tarjottelivat itseään, eikä hän itse koskaan kosinut Junnua. Junnu rupesi häntä kunnioittamaan, mieluisin tehtävänsä oli auttaa hänelle vettä kaivosta, ja heränneeksi tultuaan kun hän oli opetellut lukemaan ja ostanut virsikirjan — ainoa kirjansa — luki hän siitä joka ilta iltarukouksen ohessa myöskin "Rukouksen kuin joku tahtoo itsensä aviosäätyyn antaa".
Joka pyhäaamu näki kauppias konttoorinsa ikkunasta Junnun menevän kirkkoon, suuri virsikirja kainalossa. Ensimältä tätä nähdessään jäi hän aina syviin ajatuksiin, ja hänen olisi tehnyt itsensäkin mieli lähteä kirkkoon. Mutta ajan pitkään haihtui tämä asia vähitellen hänen mielestään — liike laajeni vuosi vuodelta, hänellä oli niin kiirettä, ja pyhäaamuina hänellä oli aina niin paljo konttoorityötä.
Maksettu asia.
Sanomalehden konttoorista lähetettiin asiapoika kantamaan maksamattomia tilausmaksuja. Kiertomatkallaan kävi poika karhuamassa myöskin erään työmies Heikki Haverisen luona, jonka nimi oli hänen listassaan. Haverinen itse ei ollut kotona, vaan vaimonsa oli pojan huoneeseen astuessa leipälapio kädessä tirkistämässä uuniin, jossa oli leipiä paistumassa. Nähdessään pojan ottavan laukustaan jotakin kirjeen muotoista paperia säpsähti Haverisen emäntä, vaaleni ja punastui, sillä joka kerran — se tapahtui kuitenkin harvoin — kun posteljooni tai joku muu henkilö toi heille kirjettä, oli hänellä samalla hätä ja hyvä mieli. Hän pyyhki kätensä valkoseen esiliinaansa ja henki salpauksissa otti pojalta kirjeen vapisevaan käteensä. Hän katseli päällekirjoitusta ja oli neuvotonna.
— Mistä tämä kirje on? kysyi hän sitte.
— Kuopion Uutisten konttoorista. Kyllä se on auki se kirje.
— Auki —? Niinpä näkyy olevan. Minkä tähden se on auki jätetty?
— Siinä on vaan lasku.
— Lasku? Mikä lasku?