Istuuduttuaan päivällispöytään kuunteli toimittaja hetken hajamielisenä rouvansa kertomusta eräästä Heikki Haverisen vaimosta, joka on tullut valittamaan sitä ja sitä, ennen kuin hän havahtui ja teki epätoivoisen liikkeen.
— Eikö siitä akasta pääse milloinkaan erilleen! Johan minä konttoorissa selvitin hänelle sen asian. Menköön tiehensä!
Rouva ei tiennytkään että eukko oli jo ollut toimittajan puheella. Niin kohteliaasti kuin suinkin toimitti hän eukolle, että toimittaja on väsyksissä kovasta työstä ja että kun emäntä on jo toimittajaa tavannut, niin toimittaja ei voi ottaa häntä puheelleen.
Eukko, joka oli kuullut kaikua toimittajan äkäisestä "menköön tiehensä!" oli hyvin pahoillaan, pyysi rouvan selittämään toimittajalle heidän syyttömyytensä ja lupasi ottaa selon tuosta toisesta Heikki Haverisesta, joka ei maksa asioitaan ja siten syyttömiltä tullaan velkomaan.
— Nyt siitä asiasta alkaa jo tulla selvä, sanoi Haverisen vaimo miehelleen, kun mies iltasella palasi työstään. Hän kertoi käynnistään sanomalehden konttoorissa ja tuosta toisesta Heikki Haverisesta, joka oli syypää koko rettelöön. Hän oli niin tuohuksissaan kuin olisi hän aikonut rumpun kanssa lähteä koko kaupungille kuuluttamaan, että se on toinen Heikki Haverinen, joka on jättänyt maksamatta sanomalehtensä.
— No, selvähän se on nyt koko asia, sanoi mies.
— Ei se vielä ole selvä, väitti eukko. Minun pitää etsiä käsiini se toinen Haverinen.
— Mikäs syy siinä on, syytönhän se on.
— Niinhän sinä aina sanot ja sen tähden me onkin niin paljo vahinkoa saatu kärsiä. Mistä sen tietää, kuinka paljo se on meidän nimiin tehnyt velkaa.
— Ole nyt hupsimatta! Ne tekevät velkaa omiin nimiinsä.