— Nyt olisi isäni pitänyt kuulla teitä, — sanoi hän. — Se oli kuin hänen suustaan puhuttu, kun luuvalo häntä vaivaa. Sentähden hän komensikin minut tälle matkalle Huippuvuorille vanhan ystävänsä kapteeni Strohmannin kanssa. Kiirehdä katsomaan koko maailmaa, ennenkuin menet naimisiin, sanoi hän.
Nuori neitonen punastui omaa suorasukaisuuttaan.
— Anteeksi, hyvät herrat, — lisäsi hän arvokkaasti, — että vaivaan teitä näillä yksityisasioilla… Sanokaahan, kapteeni, mitä täällä itärannikolla niin hartaasti tavoitellaan?
— Minä en ole täällä koskaan olut, — vastasi kapteeni, — siitä yksinkertaisesta syystä, että vain perin harvoin vuono on jäistä vapaa. Ei mikään matkailijahöyry ole vielä koskaan kulkenut tätä tietä. Me siis saavutamme ennätyksen.
— Onko se aivan vaaratonta? Eikö voida ajatella, että törmäämme jäävuoreen?
— Ei, siinä suhteessa arvelee luotsi, ettei ole mitään vaaraa. Ainoa, mistä meille voisi koitua vaara, on sumu, jos se äkkiä nousisi. Virta on erinomaisen vahva tällä rannikolla, niin että mahdollisuus saada täällä ajelehtia sinne tänne ei ole juuri ilahduttava. Mutta meillä on ankkurit…
— Kun eivät vain syvyydet ole liian suuria, — huomautti professori.
— Mutta eikö sumu ole koko harvinainen näillä seuduin? — kysyi Frida. — Ja eikö olisikin ihmeellistä, jos se tulisi juuri nyt, kun me olemme täällä. Se olisi epäkohteliasta sen puolesta, vai miten, kapteeni?
Pikku paroonitar ei saanut vastausta kysymykseensä. Vartiopalveluksessa ollut perämies tuli ruokasaliin, kulki pöydän yläpäähän ja kuiskasi jotakin kapteenin korvaan. Tämä katsahti häneen hämmästyneenä, ja ihmistuntija olisi huomannut syvän, huolestuneen rypyn leveällä ahavoituneella otsalla. Mutta hän katsoi hymyillen ympärilleen, nyökkäsi ystävällisesti perämiehelle ja sanoi:
— Minä tulen kohta.