Näillä päivällisillä — Horn-salmen huippujen suojassa — oltiin kuten sanottu hyvin vallattomalla mielellä. Kapteeni Strohmann itse oli seurueen isäntänä. Hänen oikealla puolellaan istui paroonitar Frida ja vasemmalla ranskalainen professori, joka säteili hyvää tuulta.
— Eikö ole ihmeellistä, — sanoi hän kauniille vastakumppanilleen, — täällä me purjehdimme mielemme mukaan muhkeassa laivassa, vaikka jää tavallisesti on kuin seinä täälläpäin. Luotsi kävi ylhäällä etumastossa hetki sitten, ja niin kauas kuin voi nähdä kiikarilla, ei näkynyt jääpalastakaan. Me ehdimme kyllä seikkailuitta Agardh Bay'hin ennen keskiyötä. Ja silloin annan jollekulle jäätikölle teidän nimenne, hyvä neiti. Teistä tulee yksi kuuluisimpia nimiä geologian historiassa… Asiasta toiseen… millainen on se nuori norjalainen, jonka esitin teille? Minä pidin niistä kasvoista!
Pikku neiti katsahti etsivästi pitkin pöytiä. Kauimpana erään pöydän ääressä hän tapasi hakemansa istumassa perämiehen vieressä.
— Oh, — sanoi hän hymyillen. — Hän oli hirveän norjalainen. Ei sanonut sanaakaan. Kumarsi vain kömpelösti.
— Oikein sanottu. — Ranskalainen kumartui pöydän yli ja nyökkäsi. — Minä näet tarvitsen oikean miehen, joka kykenee johonkin, kun tarvitaan. Katsokaahan ympärillenne, neiti, voitteko keksiä ainoatakaan ihmistä — paitsi kapteenia ja minua — joka ei pelkäisi kastaa jalkojaan. Tai ainoatakaan, joka voisi pitää suunsa kiinni oikealla hetkellä… Niin, katsokaahan tarkkaan… mutta ette löydä ainoatakaan tässä pöydänpäässä, ennenkuin osutte vaaleatukkaiseen norjalaiseen tuolla oven luona… Hän ei osaa kumartaa. Erinomaista! Mutta hän osaa kyllä nousta jäätikölle tai uskaltaa sylipainisille jääkarhun kanssa, jos oikein tunnen nuo hartiat. Näittekö hänen silmiään, neiti? Niissä on seikkailuja. Minä en ensi kertaa näe sitä lajia väkeä. Hekin kumarsivat huonosti, eikä heidän keskustelunsa ollut erinomaista, mutta he raatoivat ääntä päästämättä itsensä kuoliaiksi ja leikkivät revolverilla niinkuin, hyvä neiti, leikitte kahvelillanne. He olivat kullankaivajia Jukon-joella. Elämä oli heistä uhkapeliä. He pelasivat pokeria Onnettaren kanssa — ja hävisivät ylimalkaan. Mutta he kestivät levollisesti häviönsä, sillä elämä oli tehnyt heistä miehiä…
— Professori on oikeassa, — sanoi kapteeni Strohmann. — Olen puhellut aika paljon tuon norjalaisen kanssa. Omituinen mies! Hän on kulkenut ristiin rastiin yli Alaskan joka suuntaan ja kertoi monta hauskaa tapausta elämästä Dawson City'n kurjissa lautavajoissa. Tuntee myös hyvin Huippuvuoret. Kaksi vuotta sitten hän hiihti yksin Jäävuonon Kap Bohemanista Zeppelinin ilmalaiva-asemalle Crossbay'hin. Niin, se poika osaa jotakin, vaikkei hän menestyisikään tanssisalissa.
Nuori paroonitar hymyili kahden kavaljeerinsa ylistyspuheille.
— Minä en pidä sellaisista voimaihmisistä, — vastasi hän torjuen. — Me emme tarvitse revolvereita nykyään. Pitäisin paljoa enemmän miehestä, joka tuntee Goethen ja Heinen kuin sellaisesta, jolla on taipumuksia ainoastaan jääkarhujen ampumiseen ja hiihtämiseen.
— Mitä sanotte molempien lajien yhdistelmästä? — kysyi professori vilkkaasti. — Jospa minä olisin nuoruudessani harrastanut vähän vähemmän kirjallisuutta ja vähän enemmän ulkoilma-elämää! Tiede vaatii miehekkyyttä tullakseen hedelmälliseksi. Se ei saa homehtua kirjojen välissä, sen täytyy päästä ulos vapauteen. Mutta me emme sen parempaa tienneet siihen aikaan. Ja sentähden on minusta tullut tällainen naurettava, vanhahko pitkätukkainen, heikkopolvinen ja kauhean puhelias veitikka.
Paroonitar nauroi hilpeästi. Se oli nuoren elämänhaluisen naisen naurua.