Perämies meni ja kapteeni jatkoi keskustelua hieman väkinäisesti.
Paroonitar piti häntä tarkasti silmällä. Hän huomasi, että käsi, joka piteli lusikkaa, vapisi hiukan. Hän näki myös, kuinka kapteeni hermostuneesti kääntyi tuolillaan. Sitten hän keskeytti äkkiä keskustelun, nousi kohteliaasti kumartaen pöytäseuralle ja meni nopeasti ulos.
Tuli pitkä hiljaisuus. Frida kuori hajamielisesti ranskalaista päärynää, mutta unohti sitä maistaa. Ja professori istui syvissä ajatuksissa pohtien jotakin arvoitusta, joka oli noussut hänen aivoihinsa.
Pöytien ääressä tuli yhtäkkiä hiljaista. Ranskalaisen näyttelijättären kulunut ääni häiritsi hiljaisuutta, ja joku hihittävä nauru raukesi sikseen…
Mitä oli tapahtunut?… Kukaan ei tiennyt, mistä se tuli, mutta synkkä ahdistus hiipi näiden iloisten silmänräpäysihmisten keskuuteen — — raskas puristava tunne ryömi mieliin kuin varoittava enne… Joku yritti katkaista hiljaisuutta… teennäinen nauru, rohkea sanasutkaus, puoliksi lausuttu kohteliaisuus — mutta hiljaisuus levisi nopeasti yli kaiken. Mikään ei voinut keventää sitä hirveätä painostusta, joka ahdisti kaikkia — oli kuin näkymättömiä olentoja hiipisi salonkiin kietomaan kylmät käsivartensa kaiken elollisen ympärille…
Professori nosti päätään — ihmetellen ja hämmästyneenä.
— Kuulitteko, mitä hän sanoi? — kysyi hän hillitysti.
Pikku paroonitar nyökkäsi. Hän katsahti nopeasti salin toiseen päähän.
Norjalainen oli hävinnyt. Sitten hän kääntyi professoriin päin.
— Minä kuulin mitä hän sanoi, — nyökkäsi hän puoliksi itsekseen. —
Yhden ainoan sanan.
— Minkä?