— Mehän voimme hapuilla eteenpäin purren avulla.
Strohmann oli hetkisen kahden vaiheilla. Hän katsoi taaksepäin, missä sumu ryömi jo Horn-salmen huippujen yli ja liukui nyt kuin yliluonnollinen valkoinen varjo pitkin rannikkoa. Sitten hän käänsi katseensa pohjoista kohti, missä kaikki oli selkeätä ja valoista jään kimallellessa vihreänä jäykältä, epäystävälliseltä rannalta.
— Me jatkamme, — sanoi hän.
Luotsi kohautti vain olkapäitään.
— Yksi voi olla yhtä hyvä toinenkin, — mutisi hän. — Jos saamme pohjoistuulen päivemmällä, niin olemme kyllä turvassa.
Näin tapahtui, että kapteeni Strohmann, vanha kokenut laivuri, joka oli kuljettanut laivoja 25 vuotta ilman ainoatakaan onnettomuutta, nyt teki ratkaisevassa silmänräpäyksessä virheen, joka oli saattava komeimman laivan, mikä koskaan oli purjehtinut Huippuvuorten ohi, yhteen kauheimmista onnettomuuksista merenkulun historiassa.
* * * * *
Alhaalla kävelykannella olivat matkustajat kokoontuneet ryhmäksi. Ei kukaan heistä ymmärtänyt aseman vajavuutta. Mutta se tunnettiin.
Pelästys valtasi heidät kuin vilunväre — kylmä väristys, joka sai heidät vaikenemaan kesken puheensa ja katsomaan ympärilleen. He kokivat pudistaa päällään salaista pelkoa, laskivat leikkiä ja nauroivat, mutta nauru oli soinnutonta — he turvautuivat samppanjaan, mutta se maistui katkeralta.
Kukaan ei välittänyt valkeasta aaveesta, joka hiipi nopeasti esille heidän takaansa. He katselivat ainoastaan eteenpäin, missä valo leikki jäissä ja lumessa. Mutta kuitenkin — oli kuin koneiden kiihdytetty työ olisi laulanut väräjävää moll-säveltä heidän mieliinsä. Ja toisinaan tuntui kuin kylmä ja kostea ilmavirta olisi pistänyt heitä poskeen ja jäädyttänyt hymyn heidän huulilleen.