Kevyt viileä tuulenhenki puhalsi maihin päin. Auringon editse kulki pilvi.
— Saamme päivemmällä pohjoismyrskyn, — mutisi jääluotsi. — Teidän tulee kiirehtiä. Parin tunnin päästä ette pääse mihinkään. Uikaa kauas uloimpia kareja kohti, muuten ajaa virta teidät suoraan hiiteen.
Bratt nyökkäsi, hyppäsi niemekkeeltä ja ui reippaasti ulospäin osoitettuun suuntaan, toisen vihaisen tuulenpuuskan toisensa perästä röyheltäessä merta.
Professori katseli surumielisesti hänen jälkeensä.
— Nyt on kysymyksessä meidän kaikkien elämä tai kuolema, — mutisi hän.
— Ei minun, — vastasi jääluotsi tyynesti. — Minulle on kuolema varma. On kuin kylmä käsi koskettaisi lanteitani. Pian on minusta teille yhtä vähän hyötyä kuin tyttölapsesta tuolla ylhäällä tuvassa. Minä vain toivon, että tästä tulisi pian loppu.
— Ystäväni, — sanoi professori lempeästi suurten kyynelten vieriessä pitkin laihoja poskia. — Elkää kadottako rohkeuttanne. Muutama päivä lepoa — ja saattepa nähdä, että kaikki on ohitse.
— Ei, — vakuutti jääluotsi. — Nils Johnsen on valmis, ja hyvä niinkin. Hän on pian lepäävä siinä maassa, missä hänen isänsä ovat taistelleet ja kärsineet. Meitä lepää monta täällä pitkin saaria. Huippuvuorten koira saa ulvoa meille pitkinä talviöinä ja jääkarhu tavoittaa meitä kivien välistä… Hän kohotti päätään.
— Katsokaa, — sanoi hän. — Hän on jo laivalla. Se mies menee läpi jään ja tulen kuin Jacob Heemskerk vainaja.
Professori nousi.