— Teistä tulee semmoinen kuin pitääkin. Me emme nyt, sen pahempi, ole missään palatsissa Hampurissa, vaan kurjassa majassa Huippuvuorilla. Täytyy mukautua asianhaaroihin. Huomenna alamme ampumaharjoitukset!
— Pitääkö minun ampua?
— Luonnollisesti! Saatte käydä metsästämässä yhdessä Boyn ja minun kanssani. Eräässä käsilaukussa oli pieni karhiini, se on kuin luotu nuorelle neitoselle. Ensin ammumme maaliin. Kymmenen laukausta säilykerasioihin. Ja sitten saatte harjoitella ampumaan hylkeitä ja jääkarhuja.
— Jopa nyt liioittelette kykyäni!
— Saammepa nähdä. Kaikki, mitä olette ennen oppinut, on täällä hyödytöntä. Saatte alkaa uudestaan alusta. Täällä on taisteltava olemassaolosta. Teidän pitää harjoittaa ruumistanne kestämään kylmää, nälkää ja kärsimyksiä, ja sielunne on niin vahvistettava, ettei mikään voi mieltänne lamauttaa. On olemassa niinsanottua surumielisyyttä. Se on pohjolan pimeyden vaarallisin tauti. Pää pystyyn, neiti! Hymyilevät kasvot ovat meille suuremmanarvoiset kuin kokonainen lauma peuroja.
Paroonitar nauroi iloisesti.
Heidän yläpuolellaan huimaavassa korkeudessa lensi hanhiparvi kiivaasti räpyttäen etelää kohti. Huippuvuorten hanhi heitti hyvästit — siinä pakenivat viimeiset linnut pitkää talviyötä.
XII.
REVONTULIEN LOISTEESSA.
Lokakuun 12 päivänä he näkivät auringon viimeisen kerran. Päivänvalo ei ollut vielä kokonaan jättänyt heitä. Se näyttäytyi heikkona kajastuksena lännessä, mutta ei voitu erottaa edes kiväärin tähtäysjyvästä.