Sinä päivänä paroonitar sai uuden hylkeennahkapukunsa. Jääluotsi, jonka jalka nyt oli melkein hervoton, istui kymmenen tuntia päivässä neulomassa nahkoja. Se virkisti kuolemaantuomittua miestä ja ajoi pois kaikki synkät mietteet. Professori oli heittäytynyt nahkuriksi, ja Bratt teki nahkahihnoja.
Sillä tavoin ommeltiin kolme pukua hylkeennahoista. Luotsi ei huolinut neuloa itselleen.
— Minä en tarvitse, — sanoi hän.
Se oli juhlallinen hetki, kun ryömittiin talvivaatteisiin. Frida katosi omaan soppeensa paksu nahkapuku käsivarrella saatuaan ohjeet, kuinka se vedettiin ylle. Luotsi oli pannut paljon työtä tähän pukuun. Sitä koristi vyö uumenien kohdalla ja kaunis kaulus siniketun nahasta, joka voitiin sitoa kaulaan leveällä vaaleanpunaisella, eräästä matkalaukusta tavatulla silkkinauhalla. Professorin ja Brattin nahkavarusteet olivat sitä vastoin perin yksinkertaisia, mutta molemmat lausuivat suurimman tyytyväisyytensä uusiin vaatekappaleisiin.
Professori pyöriskeli tuvassa kuin espanjalainen kukko.
— Nyt sitä vasta muuttui ihmiseksi, — sanoi hän. — Tämmöisenä tultiin esille jääkauden pimeydestä. Tunnen olevani kivikauden taruihmisiä — soisinpa, että minut nyt nähtäisiin Sorbonnessa!
Professori ravisti leijonanharjaansa ja pujotti sormensa karkean parran läpi, joka jo aikaa sitten oli lakannut muistuttamasta sivistystä.
Paroonitar kurkisti omasta nurkastaan.
— Te näytätte niin hassuilta, — sanoi hän, — mutta se ei ole niin vaarallista teille, jotka olette tottuneet käymään…
— Housuissa, — sanoi professori nauraen. — Ja näitä te sanotte housuiksi! Ei, nämä ovat housuhameita, jupe culotte. Viimeistä muotia, ihana neiti, suoraan Worth'in neulomosta. Astukaa esiin, mademoiselle, ja antakaa meidän katsella teitä. Ystävänne Johnsen on utelias kuin pariisilaisräätäli, joka katselee teoksiaan ulkona bulevardeilla!