— Minua niin hävettää, — sanoi Frida, — sammuttakaa edes toinen kynttilä. Tuntuu niin oudolta.
— Ei, ihastuttavin neitiseni, ette kai ole turhankaino. Tulkaa vain esille ja antakaa meidän ihailla.
— Antakaa minun olla täällä, — pyysi Frida melkein itkunsekaisesti. — Se on kyllä hirveän käytännöllistä, mutta minusta tulee niin kiusallisen pieni. Boy tuskin tuntee minua enää.
— Luulenpa tosiaankin, että olette lisäksi keimaileva, — sanoi professori nauraen.
— Minäkö keimaileva! — Nuoren tytön silmät säkenöivät ja pää ylpeästi pystyssä hän astui neitsytkammiostaan.
— Hyväinen aika, — huusi professori repien kiharoitaan. — Kuinka kaunis te olette! Teistä tulisi Grönlannin kuningatar, jos eskimot vain saisivat teidät nähdä. Te olette koko mestari, Johnsen.
Tyttö taisteli ujouttaan vastaan seisoessaan siinä ihmeellisessä puvussa. Hän katseli salaa Brattiin, joka ei kuitenkaan ollut häntä huomaavinaan.
— Se on varmasti vähän liian laaja vyötäreiltä, — sanoi Frida arvostellen.
— Niin sen pitääkin, — selitti jääluotsi. — Täällä pohjoisessa ei käy päinsä käyttää kureliiviä. Tanssiaisiin emme pääse niinkään pian.
— Tietysti ei, — yhtyi siihen professori. — Täällä tulee kyllä toisenlainen tanssi, kun oikea pimeys tulee ja steariinikynttilät loppuvat. Ja silloin luullakseni juomme niiden hylkeiden maljan, jotka ovat meille luovuttaneet arvokkaat turkkinsa.