Pitkä, hiipivä varjo tuli heidän eteensä lumelle. Rajua koiran haukuntaa kuului tuvasta.
Frida katsoi hämmästyneenä ympärilleen. Aivan hänen edessään kohosi lumesta mahtava, valkea ruumis, hän kuuli raivoisaa karjumista, näki jättiläisruumiin kumartuvan hyppäämään… Hän tahtoi paeta, mutta kauhu lamautti hänen jalkansa. Hän tahtoi huutaa, mutta vain käheä, koriseva ääni tuli hänen huuliltaan. Ja hän tunsi jo eläimen kuumaa hengitystä kasvoillaan, kun vahva käsi paiskasi hänet kumoon lumelle majan ovelle. Jääkarhun kynnet raatelivat hänen käsivarttaan. Mutta peto ei saavuttanut tarkoitustaan. Sen pienet silmät kipinöivät, kun se käänsi punaisen kitansa jääluotsia kohti, joka seisoi toisella polvellaan, odottaen hyökkäystä. Hän oli paljastanut veitsensä ja terävät, levolliset, harmaat silmät tarkastivat pelotta ylivoimaista vastustajaa, joka hillittömällä raivolla hyökkäsi häntä kohti. Johnsen ojensi aseen suoraan eteensä. Mutta karhu ei siitä välittänyt. Se ryntäsi suoraan kohti pitkää puukkoa ja sai kiiltävän terän vartta myöten leveään, karvaiseen rintaansa.
Luotsi kaatui kumoon. Jääkarhun mahtava käpälä oli osunut hänen päähänsä ja äänettömästi hän vaipui valkealle hangelle.
Silloin majan ovi aukeni, ja joku olento syöksähti esille kuutamon läpi. Se oli Boy. Sen raivo oli kauhea. Vaahto valui leuoista, kun se syöksyi jääkarhun kimppuun ja iski hampaansa sen kurkkuun. Ja siihen se jäi riippumaan, karvojen seistessä sen ruumiissa pystyssä kuin harjakset.
Jääkarhu seisoi kahdella jalalla. Se huitoi epätietoisena käpälillään ilmassa. Raivo tuntui siitä lähteneen. Veri valui sen rinnasta, ja puukonkahva näkyi verirenkaassa valkealla turkilla. Se ravisti miettivästi päätään ja puristi sitten koiraa rintaansa vastaan. Mutta väkevä Boy riippui kuin iilimato karhun kaulavaltimoissa, veren juostessa pitkin sen leukoja.
Samassa silmänräpäyksessä tuli Bratt. Hän oli kiireessä siepannut käteensä oven vieressä riippuvan vanhan ruosteisen kirveen. Karhukin tuntui elostuvan nähdessään uuden vihollisensa. Yhdellä käpäläniskulla se heitti koiran syrjään ja eläinparka vieri ulvoen lumessa. Sitten se hyökkäsi koko voimallaan vastustajaansa kohti.
Mutta nyt oli napaseudun yön mahtava valtias tavannut väkevämpänsä.
Ottamkowin kirves suhahti karhun pään ohi ja upposi sen olkapäähän.
Luut rusahtivat, ja toinen käpälä vaipui voimattomana, paksun
verivirran tulvatessa katkotuista suonista.
Karhu horjui. Sen silmät himmenivät. Elämän virta valui ulos suuresta ruumiista. Se vaappui sinne tänne, vajosi kokoon ja nousi jälleen. Mikä tuska nyt tarttui sen rintaan rajumpana kuin nälän kauhut, milloin sen oli täytynyt tuntikausia turhaan istua hylkeiden puhallusaukoilla ruokaa odottaen. Pienet silmät tuijottivat tylsinä. Se oli sinänsä siivo karhu, tyytyväinen ja hauska velikulta, joka taisteli pitkän talven läpi niin hyvin kuin taisi. Nälkä oli saanut sen raivoihinsa. Mutta nyt sen ei enää tarvitsisi paastota! Hylkeet saattoivat Agardh Bayssa hengittää vapaasti ja porot tunturilla kaikessa rauhassa etsiä jäkäläänsä, sillä nyt Sassen-laakson suuri karhu oli päättänyt päivänsä.
Huokaisten se kaatui kumoon, peitti mustan kuononsa terveellä käpälällään, kuten sen tapana oli, etteivät hylkeet sitä näkisi valkeata jäätä vasten ja sulki sitten pienet viisaat silmänsä heittäen henkensä. — — —
Bratt kantoi luotsin majaan ja laski hänet varovasti penkille. Mykkinä ja toivottomina he katselivat marmorinkalpeita kasvoja jaloine ja tyynine piirteineen. Karhun käpälä oli niitä säästänyt. Mutta takaraivo oli murskattu.