— Ystävämme on kuollut, — sanoi professori juhlallisesti. — Hän oli mies ja kuoli kunnian kentällä. Jumala ilahuttakoon hänen sieluansa!
Mutta Frida tarttui vainajan käteen ja suuteli sitä hellästi.
— Sain katsahtaa hänen sieluunsa hänen elämänsä viimeisinä hetkinä, — sanoi hän. — Miten hyvä ja hieno tämä köyhä mies olikaan! Ja hän meni kuolemaan minun puolestani.
Hän polvistui nyyhkyttäen ruumiin ääreen.
Marmont ja Bratt menivät hiljaa ulos.
Siellä makasi jääkarhu, leveänä ja mahtavana viimeisessä unessaan. Ja aivan sen rintaan kiinni oli ryöminyt eskimolaiskoira, raadeltuna ja verisenä, mutta sen ruskeista silmistä loisti voittajan riemu, kun se makasi kaunis pää kaatuneen vihollisensa rintaa vasten.
Taivas oli nyt puhdas ja kirkas, ja hiljaisuus hiipi jälleen nukkuvalle saarelle.
— Vain hiljaisuus on suurta, kaikki muu on heikkoutta, — kuiskasi professori itsekseen. — Nyt vasta ymmärrän unohdetun runoilijan sanat. Sillä hiljaisuus johtaa maanpakolaiset suureen mietiskelyyn. Se on yksinäisten ja hyljättyjen Jumala.