Hänen kasvoillaan oli tuo kalpea väri, jonka alla pikemmin aavistaa kuin näkee vivahduksen punaiseen — elämänuskalluksen ja ilon pohjavirran.
Se nuori mies, joka seisoi muutamia askelia hänen takanaan nojautuen oikeanpuolista kaidetta vastaan, ei ollut koskaan uneksinutkaan saavansa eläessään nähdä niin kaunista profiilia kuin se, joka hänen edessään häämöitti aamutaivasta vasten. Koko tuo pieni, luja ja pyöristynyt vartalo, jonka ääriviivoja tuuli auttoi selvemmin esiintymään, oli täydellinen — aina kaunismuotoiseen nilkkaan ja pieniin, ruskeisiin kenkiin saakka, jotka vilahtivat pehmeän musliinin alta.
Koskaan ei ollut Jörgen Bratt nähnyt sellaista näkyä. Siitä asti, kun hän ensi kerran keksi hänet Hampurin laiturilla, oli hänen sydämessään tuntunut merkillistä ahdistusta joka kerta, kun tuo neito oli tullut hänen näkyviinsä.
Muuten Jörgen Bratt ei kuulunut kaikkein helpoimmin syttyviin. Tämä voimakas mies atleettimaisine hartioineen, luja tarmo vaaleissa ja reippaissa kasvoissaan ei ollut onnen suosikkeja. Hän oli taistellut läpi elämänsä vähillä rahoilla, mutta suurella tahdonvoimalla — oli ollut erään suuren löytöretkeilijän sihteerinä, opiskellut eläintiedettä, ollut sanomalehtimiehenä ja seikkailijana, ja nyt viimeksi oli muuan kaukainen sukulainen Hampurissa hankkinut hänelle lipun korkeammille leveysasteille.
Maailman epäsuosio ei kuitenkaan ollut painanut leimaansa tähän 25-vuotiseen mieheen. Hän oli innokas urheilun harjoittaja, ja hänen nyrkkinsä olivat raskaimpia, mitä Kristianiassa tunnettiin; terve ja iloinen sielu, joka karaistui vastoinkäymisissä, mutta ei koskaan kadottanut uskoaan luvattuun maahan.
Nyt Jörgen Bratt oli käynyt aivan surumieliseksi. Ei ollut hänelle hyödyksi katsella saavuttamatonta kauneuden kuvaa, joka uneksi tuolla auringon hehkussa. Tuntui siltä, kuin rakastuminen tunkeutuisi hänen joka suoneensa ja ryntäisi hänen sydäntään kohti.
Koskaan ei hänestä ollut tuntunut siltä kuin nyt. Hän oli kuherrellut monella kielellä, hän oli jättänyt monta leikkivää rakkausseikkailua hyvällä omallatunnolla. Mutta nyt hän seisoi siinä huokaillen kuin jokin lemmenkaihosta nääntynyt nuorukainen.
Hän teki kärsimättömän liikkeen, joka sai nuoren paroonittaren kääntymään häneen päin. Paroonittaren silmien väliin tuli pieni tyytymätön ryppy, kun hän huomasi, että joku oli löytänyt tien hänen mielipaikalleen. Majesteetillisena kokosi hän hameensa ja hyppäsi kevyesti ja sulavasti alas kannelle. Suomatta unelmiensa todistajalle katsettakaan hän asteli sievin askelin peräpuolelle.
Jörgen Bratt katsoi sykkivin sydämin pienen reippaan olennon jälkeen. Hän huokasi syvään ja tuijotti, teräksenharmaa tahdon välke uskollisissa sinisissä silmissään, pohjattomaan toivottomuuteen. Hän koki ravistaa sitä itsestään irti, vihelsi iloista varieteesäveltä, mutta ääni vaimeni hänen huuliltaan, hän nousi pystyyn ja nyrkkeili näkymättömän vastustajan kanssa, mutta hänen nyrkkinsä raukesivat pian, ja hänen katseensa kääntyi apeana sinne, mihin paroonitar oli hävinnyt…
Sitten hän kulki hitaasti takaisin kävelykannelle. Siellä puheli ranskalainen professori vilkkaasti neiti Frida von Heffnerin kanssa. Molemmat nauroivat. Bratt yritti pujahtaa ohi, mutta professori esti hänen pakonsa.