— Tässähän se eläintutkija on, — sanoi hän. — Nimeni on René
Marmont.
— Jörgen Bratt, — vastasi norjalainen lyhyesti.
Mutta professori ei hellittänyt. Hän esitti edelleen:
— Monsieur Bratt — baronesse von Heffner.
Pieni saksalainen aatelisneiti nyökkäsi huomaamattomasti, ja Bratt kumarsi liioitellun kylmästi.
— Kuulkaahan, — sanoi professori. Ja sitten hän selitti heille edut pikaisesta retkestä pitkin itärantaa heilutellen paperikääröänsä toisessa ja täytekynää toisessa kädessään. Molemmat kirjoittivat alle, ja professori syöksi taas ylös komentosillalle jättäen heidät yksin.
Paroonitar näytti hyvin tyytymättömältä ja polki laivankantta jalallaan.
— Nyt on kylmä, — mutisi hän. —- Ja kello on paljon — voi taivas, sehän on jo kolme, — lisäsi hän katsoessaan rannerenkaaseensa. — Minun täytyy kiirehtiä. Hyvää yötä!
Bratt kumarsi. Hänen kurkkuunsa oli tarttunut jokin möhkäle, joka esti puhumasta. Paroonitar katsahti häneen kummastuneena, heitti ylpeästi niskojaan ja hävisi salongin syvyyksiin…
Jörgen Bratt ei kaivannut unta. Hän istui tunnin toisensa jälkeen kannella ja seurasi aaltojen kulkua pohjoiseen. Paksuja pilviä vyöryi esiin läntiseltä taivaanrannalta, ja aurinko oli harson peitossa. Pienet väreet samensivat aaltojen pitkiä, keinuvia viivoja, ja kylmää vaahtoa viskautui "Victorian" kannelle. Päivä oli tulossa.