— Kertokaa enemmän, professori, — sanoi Frida. — Kuinka voi maailma niin muuttua?
— Niin, jos voisin siihen vastata, — sanoi professori, — olisin ratkaissut erään tieteemme suurimpia arvoituksia. — On olemassa monta eri olettamusta, kuten esimerkiksi, että toinen napa oli nykyisessä Persiassa, toinen Meksikossa. Varmasti tiedämme ainoastaan sen, että maamme on äärettömän vanha.
— Näettekö vaakasuorat juovat tunturin seinässä tuolla kaukana? Yhden tuollaisen, kymmenen sentimetriä leveän juovan muodostuminen kestää tuhansia vuosia, ja tunturi on toista tuhatta metriä korkea, joten voitte itsekin laskea, kuinka vanha se on. Tuolla näette harmaita, keltaisia, punaisia ja mustia juovia, eikö niin?
— Punaiset ovat hiekkakiveä alkuajalta, katsokaa niitä kunnioittavasti, paroonitar. Ne polveutuvat siltä ajalta, jota sanomme maailman luomiseksi. Paikoittain ne ovat tuhat viisisataa metriä paksuja. Harmaat kerrokset ovat kalkkikiveä, josta voi löytää koralleja ja muita merieläimiä. Kerran nämä kerrokset olivat liejua meren pohjalla, hyvin syvällä.
— Keltaiset kerrokset ovat tuliperäistä tuhkaa ja laavaa, mustat hiiltä, metsistä ja eläimistä jäänyttä. Katsokaa, miten nämä kaikki ovat vuorotellen peittäneet maankuoren, ajatelkaa, kuinka suunnattomia aikakausia on kulunut vain yhdenkin tuollaisen kerrostuman muodostumiseen, jollaisten näette nousevan korkealle taivasta kohti, ja sanokaa sitten, mitä kaikesta tästä opitte.
— Että me olemme hiekkajyväsiä äärettömyydessä, rakas professori, — vastasi Frida. — Huippuvuorten tunturit seisovat täällä todistamassa äärettömyydestä. Mutta minä olen niin pieni ja heikko, että sittenkin haluaisin tietää, tuleeko päivälliseksi aiotusta karhunpaistista mureaa ja hyvää.
— Ja siinä olette oikeassa, te Huippuvuorten hurmaavin keittäjätär, — sanoi kohtelias ranskalainen. — Ilman teidän keittotaitoanne ei kai mielemme joutaisi ajattelemaan menneisyyttä tai tulevaisuutta. Te ette ainoastaan ammu jääkarhuja ja mursuja hämmästyttävän taitavasti, vaan osaatte myöskin valmistaa niistä mitä maukkainta ruokaa. Teidän pitäisi saada mies, joka panee arvoa hyvälle ruualle!
— Niin, siitä jääkarhusta, jonka Boy ja minä tapoimme melkein yksinämme, olen kauhean ylpeä, — sanoi Frida. — Siitä oli taloudessamme suuri apu, vaikka se oli vain keskenkasvuinen penikka. Mutta eikö tule melkein liiaksi karhusoppaa, karhupihviä, karhunkinkkua ja karhunkieltä?
— Ei, olkaamme iloisia välttämättömästä jääkarhusta, rakas paroonitar. Se on niin sanoaksemme pelastanut henkemme monta kertaa. Mielialastamme, elämänhalustamme ja tarmostamme saamme vain kiittää tuoretta lihaa. Hyvä, voimakas ruoka on karkoittanut alakuloisuuden ja välinpitämättömyyden meistä kauvas. Katsokaa vain Boyta, kuinka paksu ja tyytyväinen ja vilkas se on.
Boy heilutti ihastuneena pientä hännäntynkäänsä ja koetti selittää, että nyt oli jo kylliksi jaariteltu. Olihan päivällisaika.