Kaikki pysähtyivät. Häikäisevä valonsäde tunki Suurvuonon yli ja syleili samassa taivasta ja merta. Se lainehti yli maan ja kiilsi tunturien jääkuoressa. Ja ulommaisen jääaitauksen takaa nousi aurinko merestä — pieni kaareva juova elämän valtiaasta. Niin, se oli auringonjumala! Foibos Apollo ohjasi hevosiaan Ultima Thulea kohti. Muutamia säihkyviä minuutteja sen kultakypärä loisti teräksenkirkkaalla jäällä.
Sitten se käänsi hevosensa, mutta valousva levisi koko taivaalle ja pysyi kauan Agardh-tunturin huipulla.
XVII.
LÄHTÖ MAJASTA.
Mitä enemmän tuli valoa, sitä toimeliaammaksi kävi professori Marmont. Hän liehui asiasta toiseen, aina pila huulilla, ja vapisi yhä kärsimättömyydestä.
Arvoisaa professoria oli surkea katsella. Hän muistutti eniten myskihärkää, suurta, rauhallista alkueläintä tai jotakin esi-isäämme kivikaudelta, joka olemassa-olonsa taistelussa vain hitaasti siirtyi puolisivistykseen.
Mutta hänen mielensä oli yhtä nuori ja reipas kuin hänen ennen pitäessään kuuluisia luentojaan Rooman geologikongressissa, jolloin hänen loistava esityksensä Keskieuropan muodostumisesta oli herättänyt paljon vastaväitteitä ja ihastusta.
Hän tuntui vainuavan uutta käänteentekevää löytöä. Tuntikausia hän saattoi seistä jäävyöryn ääressä, kiikari silmällään, ikäänkuin tahtoisi tunkeutua jäätiköiden salaisuuksien lävitse. Kaukana, siellä taaempana, oli luvattu maa hautoen tuhatvuotista viisauttaan, jota ihmiset eivät vielä tunteneet. Ei vasikkakaan karsinassa voinut hartaammin ikävöidä kevättä, kuin tämä Sorbonnen suurmies.
Ja kevät tuli. Melkein huomaamatta se hiipi yli maan. Kosteana ja sumuisena, sateisena ja myrskyisenä se tuli, jäävyöryt narisivat ja ryskivät, ne kutsuivat taukoamatta, ja jäätikön reunat paljastuivat päivänvaloon teräksensinisenä panssarina tunturin rinnassa.
Koko ranta oli juoksevaa jääsohjoa. Purot solisivat, meren jää ritisi ja paukkui. Vain pieni rinne, jolla maja oli, pysyi jotenkin kuivana.