Mutta etelästä tuli leppoisa tuuli puhaltaen ja nopein, suhisevin siiveniskuin halkaisivat ensimäiset kevätlinnut ilmaa Ottamkovin majan yläpuolella. Siinä lensivät pienet ruokit Milne Edwardsin tunturin ylitse Jäävuonolle tai Crossbayn lintuvuorelle.
Oli toukokuun 3:as päivä. Voi, mikä riemu nousi kolmen ihmisen kesken, jotka olivat taistelleet pitkän talven läpi! Kyyneleet silmissä he tuijottivat pieniä lintuja, he näkivät niiden häviävän korkeiden tuntureiden taakse, joiden yli he itsekin pian vaeltaisivat. Ne toivat viestin uudesta elämästä, uudesta kasvusta ja tulossa olevasta pelastuksesta.
He katselivat sierettyneitä sormiaan, joissa kaikissa oli pakkasen merkkejä. He loivat tutkivan silmäyksen talven kuluttamiin hylkeennahkavaatteisiinsa. Jääluotsin tunnollisesta työstä huolimatta ammotti reikiä ja repeämiä kaikkialla likaisessa nahassa, jonka luonnollinen väri oli aikoja sitten hävinnyt. Vieläpä mainio siniketunkauluskin, jonka luotsi suurella vaivalla oli ommellut Fridan pukuun, oli muuttunut joksikin epämääräiseksi.
Meitä surettaa sanoa, että kaunis, sorea paroonitar lähinnä muistutti pientä pörröistä mustalaisnaista, joka ei oikein tajunnut saippuan ja veden merkitystä.
Pienessä käsilaukussa oli hieno, hopeoitu kuvastin ja harja, mutta sen pahempi — molemmat nämä, samoin kuin kynsien hoitoon tarkoitetut laitteet, olivat kauvan sitten jääneet unohduksiin.
Bratt oli ollut oikeassa. Elämän taistelu tekee ulkonaisen sivistyksen vähäpätöiseksi. Ja Frida, hemmoteltu nuori neiti yhteiskunnan korkeimmista piireistä, oli oppinut tuntemaan seikkoja, joista ei koskaan olisi voinut uneksiakaan: kieltäymyksiä, puutetta ja sieluntuskia.
Hänen mielensä oli karaistunut, hänen ruumiinsa saanut lihaksia ja jänteitä. Hän saattoi katsoa vaaraa silmiin käden vapisematta. Pitkinä öinä oli koti-ikävä painanut hänen päänsä syvälle tyynyyn sanomattomassa tuskassa, mutta nyt sekin aika oli mennyt; ei tuntunut olevan aikaa ajatella sitä maailmaa, joka oli Agardh Bayn ulkopuolella.
Huomaamattaan hän alkoi iloita siitä omituisesta erämaan elämästä, jota hän vietti täällä kurjalla maankolkalla.
Hän oli saanut uuden hahmon ja välitti paljoa enemmän siitä, että hylje pisti päänsä esille puhallusaukosta, kuin siitä, millaisia uudet syysmuodit olivat. Olivatko hatut yhtä suuria ja hame yhtä ahdas?
Hänen täytyi hymyillä ajatellessaan kaikkea sitä hyödyttömyyttä, joka oli ollut hänen edelliselle elämälleen ominaista. Hameet, hatut, hieman kieliä, seuraelämä, monta tuntia kuvastimen edessä, kevyt, leikittelevä keskustelu — ne olivat olleet hänen elämänsä sisällyksenä.