Ja eläin lymysi lopulta makuupaikalleen hallitsijattarensa sängyn eteen.
— Luulenpa melkein, että koira tahtoo jäädä tänne, — sanoi professori, pyyhkien silmiään. — Minäkin puolestani olen hiukan alakuloinen. Nämä neljä mustaa seinää ja nämä kovat penkit ovat käyneet minulle rakkaammiksi kuin tiesinkään… Rakas pikku Frida, — jatkoi hän lämpimästi, suurten kyynelten vieriessä pitkin kalpeita poskia, — muistakaamme aina Ottamkowin köyhä tupa! Se on opettanut minut uskomaan hyviin ja rehellisiin miehiin, siihen ritaristoon, joka on häviämässä suurista yhteiskunnista, ja hienoon, herkkään naissieluun, joka kestää onnettomuutensa miehen voimalla ja rohkeudella. Sen pahempi en osaa yhtään jouluvirttä, minähän olen kauhean jumalaton ihminen, mutta muistan yksinkertaisen pienen gascognelaisen rukouksen, jonka äitini minulle opetti ollessani pikku poika. Sen tahdon rukoilla viimeisenä hetkenäni niiden puolesta, joista olen oppinut pitämään pitkänä, pitkänä yönä Rabotin jäätikön juurella. Ja nyt Jumalan nimeen, hyvästi!
Vaiti he menivät ulos ja sulkivat oven huolellisesti jälkeensä. Sitten he vaelsivat hitaasti ylöspäin. Suuria parvia myrskylintuja liiti pohjoista kohti leppoisassa kevätilmassa. Siinä oli merihepo keltaisine nokkineen ja harmaine jalkoineen, ja korkealla ilmassa purjehti pormestarilokki, raskaana ja arvokkaana leveillä siivillään. Kiven takaa pisti kettu päänsä esiin ja pakeni nähdessään Boyn uhkaavan hahmon.
Mutta eskimolaiskoira ei ollut metsästystuulella. Se murisi kyllä aika lailla. Mutta sen katse painui takaisin hiekkarannalle ja pieneen tupaan, joka kohosi valkeista lumitäplistä Agardh-tunturin juurella.
Kolmihenkinen joukko pysähtyi ja katsoi taaksensa. Kaukana häämöitti risti Nils Johnsenin haudalla harmaansinistä taivaanrantaa vasten, valonsäde väreili kannaksella, ja silmät kosteina he heiluttivat viimeiset jäähyväisensä toverille, joka nukkui ikuista unta erämaan kirkkotarhassa.
XVIII.
RENÉ MARMONTIN VIIMEINEN KEKSINTÖ.
Siitä tuli työläs tunturiretki yli moreenin, jossa kivet olivat pieniä ja pyöreitä kuin linnunmunat.
Korkealla heidän yläpuolellaan kohotti Milne Edwards-tunturi leveää otsaansa. Mahtavat jäävyöryt, jotka viettivät Suurvuonoa kohti, peittivät kaikki laaksot ja rotkot.
Ei voitu mitenkään päästä niiden ohi, ja mitä suurimmalla vaivalla täytyi haaksirikkoisten ryömiä askel askeleelta niiden rinteillä. Ainoastaan yhdeltä kohdalta saattoi nousta jäävyöryä ylös. Kesti useita tunteja, ennenkuin he saapuivat korkeimmalle huipulle. Bratt kulki etumaisena. Hän pysytteli soikean jäävyöryn korkeimmalla harjalla. Molemmin puolin se luisui alaspäin levein railoin ja halkeamin.