— Nyt sen keksin, — kuiskasi hän.
Hän nousi ihastuksissaan. Mahtavassa väläyksessä hän oli katsahtanut ijankaikkisuuden työpajaan. Hänen silmiänsä häikäisi, maa huojui hänen jalkainsa alla, kaikki sortui hänen ympärillään, hän tavoitteli jalansijaa…
Lumen reuna oli irtautunut, ja huudahtamattakaan hän syöksyi syvyyteen.
Hänellä oli ratkaistuna eräs tieteen arvoituksista, mutta se hukkui hänen mukanaan.
Alhaalla tutkimattomissa syvyyksissä alkumoreenien sylissä häämöitti René Marmontin sammuviin silmiin loistavana silmänräpäyksenä ijankaikkisen maailmanarvoituksen ratkaisu.
XIX.
SASSEN-LAAKSON JUMALAT.
Mitä kauhein kohtalo uhkasi niitä kahta nuorta ihmistä, jotka olivat yksinään jäljellä. Kaikki tuntui nukkuvan ikuisen hiljaisuuden unta. He tunsivat olevansa ainoat elämän kipinät kuolleen maailman aavemaisilla lakeuksilla.
Ääretön, käsittämätön hiljaisuus — yksinäisyyden laulu ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen.
Silloin tällöin he huusivat professorin nimeä, mutta tiesivät sen olevan toivotonta. He eivät enää koskaan saisi nähdä ystävänsä hyväntahtoisia silmiä, kuulla hänen iloista ääntään ja sydämellisiä sanojaan. René Marmont oli kuollut työnsä ääreen. Hän lepäsi nyt alhaalla alkuvuoren juurella, jäävyöryjen jäänsininen kirkkoholvi päänsä päällä.