— Oletteko väsynyt? — kysyi Bratt. — Saamme koettaa ehtiä laakson pohjalle ennen pimeän tuloa. Loppuosa tietä on jokseenkin helppo, seuraamme vain jokea, jonka näette tuolla alhaalla.
— Istukaamme vähän lepäämään, — pyysi Frida. — Täällä on niin ihmeellisen kaunista. Tätä näkyä en koskaan unohda! Katsokaa tuntureita tuolla kaukana, ne ovat harmaansinisiä, kevyt vihreä sumu ympärillä. En ole koskaan nähnyt niin ihmeellisiä värejä. Vuorien välissä jäävyöryt loistavat tummanvihreinä keskellä kaikkea valkoista.
— Niin, — sanoi Bratt, — voisi melkein luulla täällä eläneen jättiläisiä, jotka ovat rakentaneet itselleen ihmeellisen kauniita ja eriskummallisen muotoisia mahtavia temppeleitä. Että täällä on ollut suuria troopillisia metsiä, senhän tiedämme, katsokaa vain kiveä jalkaimme edessä! Eikö siinä ole selvä merkki hienosta saniaisenlehdestä? Kuinka monta miljoonaa vuotta sitten luulette tämän saniaisen täällä kasvaneen? Täällä on myöskin kivettymiä tammesta, lehmuksesta, vaahterasta, pähkinäpensaasta ja monista muista sekä lehti- että havupuista. Täällä on ollut yhtä lämmintä ja hedelmällistä kuin Italiassa tai Rivieralla! Eikö sitä ole omituista ajatella?
— Kyllä, — vastasi Frida. — Tässä ympäristössä tuntuu lyhyt elämämme äärettömän mitättömältä. Koskaan en voi unohtaa, mitä Huippuvuoret ovat minulle opettaneet, mutta kuulkaa — mitä se on — Boy vinkuu ja haukahtelee alhaalla laaksossa.
— Se on löytänyt jotakin, — sanoi Bratt, — rientäkäämme. — Ja käsi kädessä he melkein juoksivat alas tunturirinnettä minkä kerkisivät.
Kaukaa kuului Boyn surkea ulvonta, se viilsi kauheana läpi hiljaisuuden ja sai sydämen vapisemaan heidän rinnassaan. He luulivat näkevänsä jotakin harmaata laakson toisella puolella, mutta kuitenkaan se ei ollut mitään elävää, ja vain koiran tarkka katse ja vainuaisti oli kyennyt sen erottamaan pitkän matkan päästä.
Maaperä oli nyt sangen hankala. Maa oli liuonnut ja kostea, ja he vaipuivat polvia myöten saveen. Tuntui kuin polkisi jääkylmälle, aina vajoovalle tyynylle, joka hetki oli hypättävä syvien, kuivuneiden puronuomien tai mahtavien, ikuisesti lumipohjaisten kuilujen yli.
Lopuksi heidän piti kahlata yli leveän, syvän joen, joka harmaana ja tyynenä raivasi tietään kivien välitse. Vain koiran surkea vinkuminen oli saanut heidät kahlaamaan jääkylmän virran poikki, ja kun se osoittautui syvemmäksi kuin he olivat luulleetkaan, pyysi Bratt Fridaa odottamaan, kunnes hän yksinään kävi katsomassa, kuinka oli asian laita.
Kauhea aavistus sanoi hänelle, että se ei ollut nuoren naisen silmille sopiva näky. — Tulkaa pian takaisin, — sanoi Frida. — On niin ilkeätä olla täällä yksinään. Ja koettakaa saada koira vaikenemaan, jos voitte.
Varmuuden vuoksi Bratt otti kiväärin mukaansa. Mutta se oli tarpeetonta. Boyn löytö oli yhtä kuollutta ja elotonta kuin kaikki muu, mitä he olivat matkan varrella tavanneet.