Brattin lähestyessä koira tuli vinkuen ja ryömien häntä vastaan, matkalakki suussaan. Vuorista saattoi lukea erään ruotsalaisen toiminimen ja sanan Stockholm. Bratt astui hitaasti lähemmäksi — siinä lojuivat Boyn isännän surulliset jäännökset. — Vain mytty harmaita vaatteita ja muutamia luita oli jäljellä, kaiken muun olivat kettu ja jääkarhu syöneet. Ei mitään muistiinpanokirjaa tai papereita, mutta vaatteet olivat selvästi olleet uudet ja kallista englantilaista kangasta.
Bratt taputti koiraa, vieritti suuria kiviä paikalle ja pani merkille tunturin, missä ruotsalainen oli kuollut.
Hänen täytyi melkein väkisin vetää Boy mukaansa ja ainoastaan ottamalla vainajan matkalakin käteensä hän vähitellen sai koiran seuraamaan.
Toisella rannalla istui Frida kalpeana ja palellen.
— Mitä siellä oli? — kysyi hän.
— Teillähän on vahvat hermot, ja olette jo monesti katsoneet kuolemaa silmiin, — vastasi Bratt. — Se oli Boyn isännän ruumis, luultavasti ruotsalainen tiedemies…
— Miesparka, — sanoi Frida liikutettuna. — Kuolla aivan yksinään täällä erämaassa! Luuletteko hänen kärsineen paljon?
— Se on helppo kuolema, — mutisi Bratt. — Silloin saa nähdä valoisia unia. Napamaiden luonto on kuoleville armelias.
He kulkivat eteenpäin. Mutta Boy kulki pää riipuksissa heidän takanaan ja kantoi isäntänsä lakkia suussaan.