VIIMEINEN PÄIVÄMARSSI.
Molemmat vaeltajat olivat lopen väsyneitä, mutta raahustivat kuitenkin eteenpäin. He eivät voineet ottaa esille makuusäkkejään ja panna nukkumaan soiselle maalle. Uni uhkasi vallata heidät. Mutta samalla vaanivat kauheat ja synkät muistot kaikkialla ja ajoivat heitä eteenpäin. Hiljaisuus oli kammottava eivätkä he enää kuulleet edes Boyn iloista, rohkaisevaa haukahtelua.
Mutta Bratt puheli koko ajan. Hän etsi muististaan kaikki, mitä oli lukenut ja kuullut Huippuvuorista, ja koetti puhumalla muiden kärsimyksistä johtaa ajatukset pois heidän omasta kurjuudestaan.
— Olenko kertonut Paul Björvikistä? — kysyi hän. — Sillä miehellä on iloiset, lapselliset silmät ja mainion hyvä mieli. Olen tavannut hänet monta kertaa. Viimeksi Wellmanin ilmapallotalon luona 1898. Boy oli siellä myös ja piti kauheata elämää muiden koirien kanssa. Paitsi Björvikiä oli siellä eräs toinen mies, Knut Jonsen, reipas ja voimakas. Talvella Jonsen hukkui mereen, ja Björvik jäi yksin napaseudun yöhön, moneksi kuukaudeksi, näkemättä juovaakaan auringosta, kuulematta ihmisääntä. Aivan vieressä ovat Amsterdam-saari ja Daumanin saari, missä jääkarhu haeskelee ihmisjäännöksiä.
— Mutta kymmenen vuotta aikaisemmin oli Björvikillä ehkä vielä hirveämpi talvi. Hän oli silloin Frans Josefin maassa yhdessä "Fram"-laivaan kuuluneen Bentsenin kanssa.
— Toisena päivänä tammikuuta Bentsen kuoli kerpukkiin ja kun ruumista ei voitu haudata eikä myöskään heittää ruoaksi villieläimille, piti Björvik kuollutta toveria majassaan seitsemän pitkää kuukautta.
— Kumma, ettei hän tullut hulluksi, — sanoi Frida.
— Niin, se on käsittämätöntä, — myönsi Bratt. — Mutta nämä maanmieheni Pohjois-Norjasta ovat kovaa väkeä, karaistuneet sielultaan ja ruumiiltaan. Olemassaolon taistelu on kova heidän kotipaikoillaan, eivätkä he ole hemmoiteltuja. Kohtalon oikut he kestävät fatalistisella tyyneydellä. Kun kysyin Paul Björvikiltä, eikö ollut kauheata pitää ruumista majassa, vastasi hän:
— Mitä vielä, olihan siitä hiukan seuraa.
— Mutta mikä saa ihmiset talvehtimaan täällä? — kysyi Frida. — Onko maksu niin suuri, vai saavatko he elinkoron kotiin tullessaan?