— Ansio on useinkin hyvin kehno, — vastasi Bratt. — Alhainen päiväpalkka tai osuus saaliista, joka tuskin nousee pariin tuhanteen kruunuun. Ne varustukset, jotka pyyntimiehille annetaan mukaan, ovat jokseenkin alkeelliset. He asuvat usein ohuessa lautavajassa, missä on ylen ahdasta. Ruoka on myöskin hyvin puutteellista. Muutamasta tynnyristä kalanmätiä, jauhoja, ryynejä, herneitä, perunoita, voita, kahvia ja sokuria ja muutamasta laatikosta säilytettyjä kalapullia näiden miesten tulee elää melkein kokonainen vuosi.
— Kun ajattelemme, että heidän ainoana huvinaan voisi olla syödä jotakin hyvää ja että ainoa keino kerpukin ehkäisemiseksi on järkevä ruokajärjestys, sopiva sekoitus kaikkia ravintoaineita, voi heitä sääliä vieläkin enemmän. Mutta kuitenkin on sattunut, että pyyntimiesten, jotka ovat nähneet nälkää koko talven ja maltittomina odottaneet heitä kesän tullen noutavaa laivaa, on täytynyt jäädä tänne vielä kokonaiseksi pitkäksi vuodeksi nälkään, puutteeseen ja toivottomuuteen, laivanisännistön välinpitämättömyyden vuoksi. Se on häpeäksi synnyinmaalleni, ja senkaltaisten vastuuttomien ja kovasydämisten ihmisten tulisi joutua lain kouriin.
— Minun luullakseni itse ilmanala täällä houkuttelee esille ihmisten huonoimmat ominaisuudet, — jatkoi Bratt, — mutta usein myöskin paraat. On esimerkkejä rohkeudesta ja uhrautuvaisuudesta, mutta napamaiden mieliala on melkein pahin kaikesta pahasta, mitä täällä on. Ihmisistä tulee riitaisia, häijyjä, velttoja ja kylmäkiskoisia. He väsyvät aina näkemään samoja kasvoja ja kuulemaan samoja ääniä, he suorastaan vihaavat toisiaan ja istuvat mieluummin tuvan ulkopuolella purevassa myrskyssä ja pakkasessa kuin sisällä tovereittensa seurassa. Ei mitään tapahdu, heidän ajatuksensa kiertävät yhä vain heidän omassa pikku maailmassaan, he ikävöivät yksinäisyyttä, mutta ovat kuitenkin sidotut yhteen kuin muinaisajan kaleeriorjat.
— Niin, mutta ajatelkaa, kuinka hyvä meidän on ollut, — sanoi Frida. — Siitä minun on kiittäminen teitä ja professoria. Muistatteko pitkiä talvi-iltoja, kun hän levitti eteemme koko Huippuvuorten luomishistorian? Kaksi kertaa maa on ollut meren alla, kahdesti se on jälleen kohonnut. Täällä on ollut troopillinen ilmasto, senjälkeen keskieurooppalainen, sitten se on ollut tuliperäisten ainemäärien peitossa ja nyt ovat suuret osat sisämaajäiden alla, jotka kenties vähitellen sulavat pois.
— Niin, nämä Huippuvuoret ovat omituinen maa, ja se kansa, jolle kunnia sen tieteellisestä löydöstä kuuluu, on lähinnä ruotsalaiset. De Geer, Thorell, A.E. Nordenskiöld ja Nathorst ovat ikiajoiksi liittäneet nimensä tämän maan historiaan. Pian 50 vuotta sitten ruotsalaiset alkoivat varustaa tieteellisiä retkikuntia näihin seutuihin, jotka siihen aikaan olivat yhtä villejä ja luoksepääsemättömiä kuin mikä tuntematon maanosa hyvänsä. Tiedemiesten mukana seurasi erikoistuntijoita kaikilta aloilta. Minä, joka itse olen hiukan eläintutkija, voin täysin käsittää sen tutkijanilon, jonka on täytynyt näissä miehissä syttyä, heidän tullessaan tähän napamaatutkimuksen klassilliseen maahan.
— Katsokaa esimerkiksi tuntureita, ne eivät ole sammaleen eivätkä puiden peittämiä, ne seisovat paljaina todistamassa luonnon mahtavista voimista. Katsokaa, kuinka kerrostumat tuolla tunturissa ovat siirtyneet! Täytyy olla voimaa käsitelläkseen näitä suunnattomia tunturimääriä sillä tavalla. Katsokaa, kuinka alemmat kerrostumat ovat siirtyneet satoja metrejä korkeammalle kuin päällimmäiset. Ja itse kivet kätkevät sellaisten eläinten ja kalojen pääkalloja, jotka ovat täällä eläneet miljoonia vuosia sitten, kun meret lainehtivat siinä, missä nyt seisomme. Tuon tunturin kovertaminen lienee veden työtä — mennään sinne, kenties löydämme sieltä makuupaikan.
Pitkin tunturia virtasi pieni koski, ensimäinen, minkä olivat tavanneet pitkällä vaelluksellaan. Se pulppusi ja kohisi ja antoi eloa ympäristölle.
Karhunpaisti tuli esille ja maistui erinomaiselta kylmän, kirkkaan veden ohella. Sitten he laahasivat makuusäkkinsä pieneen kallionkoloon ja vaipuivat ihan uupuneina uneen.
Seuraavana aamuna Frida heräsi siihen, että joku veti häntä käsivarresta. Se oli kettu, joka näytti tahtovan jakaa suuruksen heidän kanssaan. Frida kirkaisi, niin että Bratt heräsi ja kettu säikähtyneenä puikki tiehensä, ennenkuin kumpikaan sai unenpöpperössä pyssyä käteensä. Boy oli poissa jossakin vuorilla ja metsästi omin neuvoin. Sitten he saivat hiukan aamiaista ja jatkoivat rohkein mielin vaivaloista vaellustaan. He kulkivat kulkemistaan. Läpi lumikinosten, sateen ja sumun. Soista maata pitkin, joka heilahteli joka askeleella, oli erikoisen vaivaloista marssia.
Kaikkialla he näkivät poronjälkiä, mutta porot itse olivat tipotiessään. Mutta Bratt koetti elvyttää Fridaa kertomalla metsästysjuttuja Huippuvuorilta.