— Kiitos, — sanoi Bratt. — Tahdomme päästä lähtemään niin pian kuin suinkin. Tunnen hyvin Jäävuonon ja osaan kyllä perille. Emmekö voisi kiskoa venettä jään reunalle ja lähteä siitä vesille?
— Ajattelen juuri samaa asiaa. Jos vedämme veneen Sassen-joen suulle, on teillä jokseenkin jäistä vapaata vettä pitkin Temppelitunturin sivua. Lahden itäpuolella kulkee kova virta. Ja jos tulee rajuilma, voitte soutaa Kap Bohemanin tai Kap Thordsenin suojaan. Molemmissa paikoissa on ihmisiä.
* * * * *
Frida istui vuonon rannalla karhiini käsissään ja katseli uneksien valoista, säteilevää maisemaa. Boy makasi hänen jalkojensa juuressa.
Jää ratisi ja paukkui. Kevään levottomuus tuntui levinneen jääröykkiöihin. Niissä huokasi ja puhkui, ja silloin tällöin muodostui leveitä halkeamia.
Kaukana vuonolla ajelehtivat jäälautat virran mukana, ja aurinko valaisi sieltä täältä näkyvää teräksenharmaata vettä. Ja suuren, merkillisen tunturin laidassa idässä näkyi leveä, harmaa vesijuova, joka leveni ja raivasi tietä kulkiessaan. Se oli Sassen-joki, joka lähetti haalean kevätvirtansa vuonon jääpanssariin ja tunkeutui voitollisesti perille.
Pikku paroonitar oli syvissä ajatuksissa. Hän oli tehnyt keksinnön. Tuntui siltä kuin hieno ja herkkä viulunsävel kevään orkesterista laulaisi hänen nuoressa mielessään… Niin, tämä ei ollut vain hänen elämänsä suurtapaus, se oli myöskin hänen sydämensä ihmeellinen seikkailu.
Ja hymyilevin silmin hän uneksi tulevaisuudestaan, kahdesta ihmisestä, jotka vaelsivat suruista, vaivoista ja kieltäymyksistä onnen pitkään, auringonpaisteiseen päivään.
— Rakas Boy, — kuiskasi hän, — me emme eroa. Me kolme, jotka olemme asuneet Ottamkowin majassa. Hän ei saa meitä jättää.
— Halloo!