— Kuinka saatoitte tietää, että tämä on minun lempimerkkiäni? kysyi hän.
Tullivirkamies hymyili hämillään.
— Se oli sula sattuma, sanoi hän. Se on osa takavarikoidusta määrästä — lääkettä tai mitä hittoa vain tahdotte.
— Ymmärrän… Ette kai sattumalta ole takavarikoinut osaa jostakin naisen puvustosta?
— En, sanoi hän, mutta sellaisenhan voisi hankkia Stavangerista. Ei sinne ole montakaan kilometriä. Mutta kas tuota — nainen avaa silmänsä!
Fjeld nyökkäsi.
— Hän on kunnossa, sanoi hän. Mutta kestänee vielä vähintään puoli tuntia, ennenkuin hänen sydämensä tulee täysin normaaliksi. Ei ole mikään pikkuasia riippua pari sataa metriä liikkeellä olevan ilmapallon alapuolella. Se koskee aivojärjestelmään, semminkin kun matka kestää pari tuntia.
Mutta tällä kertaa oli Fjeld laskenut väärin. Hän näki sen heti Isabella Duncanin kirkkaista ja pelokkaista silmistä. Tyttö halusi sanoa jotakin, mutta ei voinut saada sitä suustaan. Hän oli kuitenkin tullut tajuihinsa ja pelko noissa tummissa, syvissä silmäterissä kasvoi. Kuumeinen puna levisi noille kalpeille poskille.
Fjeld kumartui hänen ylitseen ja siveli tyynnyttäen hänen otsaansa.
— Teidän ei enään tarvitse pelätä, neiti, sanoi hän. Kaikki vaara on ohitse. Se oli vaikea matka, mutta te suoriuduitte siitä loistavasti.