MYRKYTETTY VALO
Isabella Duncan istui kauvan ja tuijotti eteensä. Hän antoi elämänsä soljua sisäisten silmiensä editse. Se oli enimmäkseen työtä ja hyvin vähän iloa.
— En ole milloinkaan uskonut itseäni kellekään miehelle, lausui hän, enkä käsitä miksi minä nytkään olen kertomaisillani onnettoman elämäni salaisuudet — muukalaiselle… Mutta teissä on, tohtori Fjeld, jotakin erikoista, joka tekee oloni turvalliseksi… Te olette ainoa tuntemani mies, joka tyynesti voi katsoa minua silmiin. Sisässäni sanoo minulle jokin, että te olette lähtenyt kaikkein alkuperäisimmästä, mikä on olemassa väkevimmällä sukupuolella: miehekkyydestä ja ritarillisuudesta.
Fjeld teki torjuvan liikkeen.
— Ystäväni, sanoi hän lempeästi, en istu tässä lausuakseni kohteliaisuuksia. Mutta minä tunnen miehet. Uusaikaiset "ritarit" eivät ole paljon arvoiset, he ovat täynnä puheenparsia ja teennäisyyksiä. Heidän lemmensanansa ovat rikkaita ja moninaisia, eikä heidän jalomielisyydellään ole mitään rajoja, kun he tahtovat voittaa jonkun naisen suosion. Mutta heidän lämpönsä on teennäistä, heidän ritarillisuutensa väärennettyä, heidän menettelytapansa arkipäiväisiä kuin nykyaikainen neekerisävelmä… Ja minkätähden?… Sentähden että useimmat heistä ovat huvitteluhaluisen ja kieron yhteiskuntaelämän turmelemia eivätkä useimmat heistä ole tunteneet vapaan työn rehellistä raikkautta. Te, tohtori Fjeld, ette ole kuluttaneet anturoitanne tanssisaleissa, te ette ole jumaloineet sitä tahi tätä muotiurheilua, tahi kuluttanut aikaanne puolimaailman naisten kanssa. Te olette kuin raikas tuulahdus, seikkailu loistaa silmistänne. Te tunnette suuren yksinäisyyden, te olette karkaissut mielenne vaaroissa ja kiusauksissa ja te olette oppinut katselemaan kaikkea inhimillistä suurpiirteisesti ja ennakkoluulottomasti… Sentähden minä luotan teihin — jopa enemmänkin…
Mutta palatkaamme nyt minuun itseeni. Minun historiani on monen muun kaltainen nykyisin. Minä olen syntynyt kukistuneen valtaistuimen juurella. Isäni oli tsaari Nikolain lähimpiä sukulaisia. Olen kasvanut mitä suurimmassa loistossa ja, voinpa sanoa, myöskin onnessa. Kotini oli mallikoti… Sitten syttyi sota, joka sai maan jalkaimme alla huojumaan… Sen mukana vallankumous… Me muutimme yhteen suurista linnoistamme. Isäni oli pidetty ja nautti kansansuosiota. Hän oli ahkera tiedemies, joka ei milloinkaan sekaantunut politiikkaan, ja me uskoimme varmasti saavamme elää rauhassa. Sitten tulivat bolshevikit, jotka säästivät isääni, mutta heidän jäljissään kulkivat villit rosvolaumat, mitkä olivat koristeiksensa ottaneet poliittisia nimityksiä… ne hävittivät maan pohjoisesta etelään, ne rosvosivat, ryöstivät ja murhasivat. Eräänä päivänä tuli muuan sellainen lauma isäni linnaan. Olin silloin 14-vuotias, mutta minä muistan sen kuin olisi se tapahtunut eilen. Isäni avasi heille oven sekä antoi heille ruokaa ja viiniä… He pilkkasivat häntä, mutta kun hän vastasi heille arvokkuudella ja halveksumisella, hyökkäsivät he hänen kimppuunsa ja rääkkäsivät häntä mitä hirveimmällä tavalla. Mutta ei siinä kyliin. Saadaksensa tietää, minne hän oli kätkenyt aarteensa, polttivat he hänen käsiään tulisilla pihdeillä ja kiskoivat hänet puutarhaan, jossa riisuivat hänet alasti, naulitsivat kiinni erääseen puuhun ja rupesivat ammuskelemaan häntä löytämällänsä ilmapyssyllä. Sen jälkeen sytyttivät he linnan tuleen peittääkseen jälkensä Moskovan neuvostohallitukselta ja lähtivät matkaansa.
Kaiken tämän tapahtuessa olin minä eräässä pienessä talonpoikaistalossa lähistössä, minnekä isäni oli minut salaa lähettänyt. Olin hänen ainoa tyttärensä ja äitini oli kuollut monta vuotta sitten…
Iltasella hiipivät kauhun valtaamat talonpojat poltetun linnan paikalle. Minä seurasin heitä ja löysin silloin onnettoman isäni ristiinnaulittuna, kuolemaisillaan… Veimme hänet kanssamme talonpoikaistaloon ja siellä hän vähitellen toipui.
Uskokaa minua, tohtori Fjeld, siitä hetkestä alkaen minä tulin "kovaksi". Oli kuin olisi sydän rinnassani jähmettynyt. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni oli hävitetty olemattomaksi. Olin ollut vilkas ja iloinen tyttö — siitä hetkestä alkaen en enää ole nauranut. Iloni oli kuollut, mutta joka säije ruumiissani keskittyi yhteen ainoaan: kostoa, kostoa!
Antakaa suurimpien puhujien nousta ja kieltää kosto. Antakaa heidän saarnata lempeydestä ja anteeksiannosta… En usko heitä. Kun Jumala itse meidät hylkää, on meidän otettava kosto omiin käsiimme…