— Jos minulle tapahtuisi jotakin, lausui hän sitten vitkaan, tahdotteko te silloin huolehtia siitä että isäni tulee kunnialla hautaan. Ei mitään köyhän hautausta. Ja tahdotteko myös pitää huolen minusta?
Fjeld tarttui hänen käteensä.
— En ole koskaan pettänyt ystävää, sanoi hän hiljaa. Saanko tavata teitä huomenna.
— Ette saa tavata minua enää koskaan.
Hän erehtyi.
XXXVII.
SELLOTAITEILIJA.
Fjeld asteli hitaasti kaupunkia kohti. Hän oli hämmennyksissään kaikesta kuulemastansa.
Tuntui aivan kuin hänet olisi viety johonkin uuteen maahan, missä kaikki vanha ja totuttu oli käännetty ylös alas. Hän katseli maailmaan, missä valo tuotti kuolemaa — missä aurinko, tuo suuri elonantaja, paistoi suunnattomaan, hedelmättömään erämaahan, täynnä ihmisnikamia ja irvistäviä pääkalloja.
Hän kulki kulkemistansa, ja vihdoin hän oli, samoin kuin tuona kohtalokkaana yönä muutamia päiviä aikaisemmin, saman kammottavan talon edessä, missä Max oli heittänyt henkensä.