Oli aivan kuin jokin tuntematon voima olisi vetänyt hänet "ruumisarkun" läheisyyteen. Hän pysähtyi epäröiden, mutta ennenkuin hän edes oli ehtinyt asiata tuumatakaan, oli hän kohottanut vanhanaikaista portinkolkutinta, joka sai tehdä soittokellon virkaa.
Vanha pää näyttäysi heti sen jälkeen ovessa.
— Kuka siellä? kysyi karhea ääni.
— Olen sama lääkäri, joka tutki pikku Maxin, vastasi Fjeld. Tahtoisin mielelläni puhutella Charles Brooktonia…
— Oletteko varma, että hän haluaa puhutella teitä, murahteli portinvartia jonkun verran suosiollisempana. Voittehan joka tapauksessa koettaa; luulen että hän on kotosalla.
Talo oli merkillinen vanha rakennus, jossa vielä näki muutamia yksinäisiä jätteitä menneestä kauneudesta. Mutta se kallistui sortumistansa kohti. Portaat rytisivät ja ryskivät, ja silloin tällöin oli Fjeld kuulevinaan kuin ihmeellisiä voihkaisuja pimeistä nurkista. Muutamat yksinäiset kaasulamput valaisivat portaita ja tuuli viuhui kaikissa raoissa ja saumoissa.
Yhtäkkiä Fjeld seisattui. Hän kuuli etäisiä säveliä — ne kuuluivat ihmiskurkusta lähteneiltä valituksilta. Ja sävelet paisuivat, ne nousivat ja laskivat, ne vyöryivät esiin kuin onnettomasta, kiusatusta ihmissielusta.
Jossakin päin talossa istui mies ja improvisoi sellolla.
Fjeld astui ovelle, jonka takaa sävelet kaikuivat, ja hänen sydämensä aivan kouristui kokoon säälistä sitä taiteilijaa kohtaan, joka tässä hirvittävässä yksinäisyydessä istui ja keskusteli ihanalla soitikollansa suruistansa. Se oli tosiaan epätoivoisen miehen tuskanhuutoa, se oli kadotetun ihmissielun viime rukous sille kauneudelle, kirkkaudelle ja ikuiselle selkeydelle, joka musiikissa elää ja joka asuu sillä väreilevällä rajalla, missä elämä loppuu ja se alkaa, mikä on olemattomuutta.
Oi, kuinka kaikki oli latteaa, kurjaa ja matalaa verrattuna sieluun, joka kokonaan voi uppoutua taiteeseensa — mitä merkitsevät ilo, rikos, politiikka, sellon syvien, värähtelevien tunnustusten kuulemisen rinnalla muutamina köyhinä minuutteina. Siinä on ihminen, köyhä, kulunut ja rakkaudeton sielu, joka loihtii esiin tuskan syvimmän soinnun — sen soinnun, joka tekee surun ja ilon yhtä arvokkaiksi ja kääntää sinun kyynelien soentamat silmäsi niitä etäisiä maailmoita kohti, jonka väreilevät eetteri-aallot niin helposti hukkuvat elämän vastenmielisen höyryvasaran meluun.