Silloin katkesi äkkiä kieli. Se kuului lapsen huudolta.
Samassa tuli niin omituisen hiljaista, ja miehestä, joka seisoi ulkona puolipimeässä käytävässä, tuntui siltä kuin viimeiset kuolevat sävelet olisivat hiipineet pois talosta läpi rakojen ja reikien ja rientäneet edelleen kuin itkevät lapset.
Hän kumartui ovea kohti ja näki valkean kortin, jossa seisoi
Charles Brookton.
Fjeld arveli hetken, mutta koputti sitten ovea. Kukaan ei vastannut, minkä vuoksi hän itse avasi oven. Ensin hän ei eroittanut mitään himmeässä, maidonkarvaisessa valaistuksessa. Vihdoin hän käsitti huoneen, joka muistutti naisen budoaria paksuine mattoineen ja pehmeine leposohvineen, joilla oli paisuvia itämaisia silkkityynyjä.
Lopuksi hän näki Brooktonin itsensä. Sello oli lattialla, mutta sellonsoittaja itse istui kirjoituspöydän ääressä kasvot käsiin kätkettyinä. Fjeld näki miten hänen ruumiinsa vavahteli voimakkaiden nyyhkytysten vallassa.
Yhtäkkiä kohotti Brookton kasvonsa häntä kohti. Ne olivat kovin kalpeat, ja haaveellisessa puolihämärässä ne muistuttivat pääkalloa. Mutta silmät elivät. Ne paloivat kuin hehkuvat hiilet, harhaillessaan älyttömästi ovensuussa seisovaan mieheen.
Sitten kohottausi Brookton seisomaan.
— Mitä tahdotte, huusi hän raivokkaasti. En tarvitse mitään lääkäriä!
— Olette sairaampi kuin uskottekaan, vastasi Fjeld tyynesti.