Brookton näytti taistelevan voittaakseen takaisin malttinsa.
— On vaarallista pistää päänsä leijonan kitaan, sanoi hän, koettaen säestää sanojaan raa'alla naurulla.
— En pelkää teitä enää Charles Brookton. Olette pääsemäisillänne juoksunne päähän. Kuolemattoman sielunne laita on hullusti. Sellonne on paljastanut teidät. Kuulin teidän soittavan. Se ei ollut Schubertia, Gollermania tahi Chopinia. Se oli itsetunnustus. Nimitämmekö sitä Brooktonin menetetyksi onneksi?…
— Ivaatteko minua?
Fjeld astui hänen luoksensa.
— Miksikä murhasitte hänet?
Brookton säpsähti.
— En kaipaa rippi-isää!
— Sentähden että rakastitte häntä, jatkoi Fjeld säälimättömästi. Sen kertoi minulle sellonne.
— Te tiedätte paljon, voihki Brookton. Olette aina tiennyt enemmän kuin teidän olisi pitänyt tietää. Mutta pian teidänkin suunne eteen pannaan lukko. Minkätähden te oikeastaan tulette tänne?