— Varoittamaan teitä.
Brookton puhkesi ivanauruun.
— Ketä vastaan?
— Itseänne vastaan. Te olette nyt kiihtynyt, olette tekemäisillänne tuhmuuden. Ostakaa selloonne uusi kieli ja haihduttakaa surunne soitollanne.
Silloin kumartui Brookton lattialle, otti sellonsa ja viskasi sen kaikin voimin erästä kaappia vastaan. Soitikosta kuului kuin valituksen huokaus, kun sen kappaleet sinkosivat joka taholle ympäri huonetta.
— Näen kyllä tieni, huusi hän.
— Se on kuoleman tie… Mutta muistakaa minun sanani, että te olisitte ollut paremman tien arvoinen. Teidän sielussanne piilee siemen, joka oikeaan maaperään istutettuna voisi kasvaa taivaaseen.
Tohtori Fjeld läksi pois.
Mutta vielä kauvan näyttivät syvät sellon sävelet leijailevan ympäri tuossa synkässä talossa ja täyttävän sen ihmeellisellä tuskallansa.