— Se ei käy, mutisi tohtori Fjeld väsyneenä ja laski luotaan instrumenttinsa sekä verhosi tiedottomana olevan naisen ruumiin. Veitsi oli liian leveäteräinen. Se on tehnyt pahaa jälkeä hänen keuhkoissaan.
Tunnin verran olivat he tehneet työtä ja koettaneet paikata ehjiksi rikkirevittyjä elimiä. Hän oli avannut rintaontelon ja ommellut kokoon vahingoittuneet verisuonet. Ilokseen oli hän todennut että sydän oli jäänyt vahingoittumatta. Haava oli tuskin kuolettava, mutta verenhukka oli ollut siksi suuri, että toiveet nuoren naisen toipumisesta olivat perin vähäiset.
Ei ollut kuitenkaan vaikeata palauttaa Isabella jälleen tuntoihinsa.
— Mikä ihmeellinen ruumiinrakenne, kuiskasi Fjeld ystävälleen. Olisipa veitsenterä ollut vain puolta tuumaa kapeampi ja käsi, mikä sitä käytteli, vähän heikompi, niin olisimme voineet pelastaa hänen henkensä. Avaa akkuna ja laskekaamme tänne raittiimpaa ilmaa!
— Kenenkä tuo veitsi oli? kysyi Burns ja potkasi veristä asetta.
— Jim Fraserin.
— Painijan?
— Niin.
— Tahtoisin nähdä hänet hirtettynä.
— Ei ole tarpeen.