— Missä on heijastin? kysyi hän huolestuneena.
— Löin sen rikki, vastasi Fjeld.
Isabella nyökäytti päätään.
— Olisin itsekin sen tuhonnut, lausui hän. Se oli elämäni työ ja voitto. Mutta minä en työskennellyt suuren tieteen vuoksi tahi ihmisten tunkemiseksi tietämisen pyhälle maalle. Minulla oli epäpuhtaat vaikuttimet enkä siis ansaitse paikkaa tieteen temppelissä… Ja kun minä olen poissa, niin polttakaa kaikki muistiinpanoni ja hävittäkää kaikki erikoisinstrumenttini laboratoriossani. Ei ole oikein lähettää myrkytettyjä säteitä maailmaan. Ilmestyy kyllä jonakin päivinä joku toinen, joka niille jälleen antaa elämän. Lordi Ramsay oli jo oikealla tiellä. Barthelot aavisti niiden olemassaolon. Birkeland on viitannut niiden teoriaan, ja Svante Arrhenius on ollut niiden kummi. Mutta ne ovat vaarallisia lapsia leikkitovereiksi. Olen itse ollut monta kertaa sortumaisillani, ja minä ennustan että niiden uudelleen syntyminen on tapahtuva monen viisaan ja suuren miehen elämän kustannuksella.
— Te ette saa puhua niin paljon, rakas neiti, keskeytti hänet Fjeld. Minä olen teidän lääkärinne nyt, ja kaikki riippuu siitä, että te saatte lepoa ja keräätte voimia viimeistä ponnistusta varten haavaanne vastaan…
— Te ette säikähdytä minua, tohtori Fjeld. Minä olen hyvä ystävä kuoleman kanssa, ja hän on kuiskannut korvaani, että minun on pian seurattava häntä suureen tuntemattomaan. Minä seuraankin häntä halusta… Olen pahoillani vain yhdestä asiasta, ja se on se, etten sitten enää voi kiittää teitä siitä, mitä olette tehnyt puolestani. Jos olisin saanut elää, olisin uhrannut kaikkeni teille — elämäni, tieteeni, ystävyyteni.
Hänen katseensa tuli äkkiä lämpimäksi ja helläksi.
— Ja tässä mysterioista kaikkein suurimman kynnyksellä saanen ehkä sanoa teille, että te minussa olette herättänyt ajatuksen siitä maallisesta mysteriosta, joka liittää toisiinsa miehen ja naisen myötätunnossa, ihailussa ja — rakkaudessa. Teistä tuli siis "mies" minun elämääni, elämääni ilman rakkautta, ilman iloja ja riemuja. Ainoastaan vihaa, kostoa. Tahdotteko silloin tällöin muistella minua, valokuvaajaa, murhaajaa…?
Fjeld polvistui sohvan viereen, ja hänen siniset silmänsä olivat lempeät ja kirkkaat kuin lapsella.
— En koskaan unohda teitä, lausui hän käheästi. Mutta älkäämme puhuko kuolemasta, vaan elämästä. Te olette ylväin ja vahvin nainen, mitä milloinkaan olen nähnyt. Te olette ihmeellinen valo minun elämässäni.