— Myrkytetty valo, mutisi hän.
— Ei, sanoi tohtori, valo, joka loistaa silmistänne, on välähtänyt esille suuresta, ikuisesta valon lähteestä. Te kieltäydyitte kaikesta saadaksenne sielullenne rauhan, te ette kulkenut mitään kiertoteitä, te vihitte sielunne ja ruumiinne sille suurelle, pakanalliselle, alkuperäisestä inhimilliselle evankeliumille, jonka nimi on kosto. Ja koston vuoksi te uhrasitte kaiken — rakkauskaipuunne, toivonne kaikesta, mikä elämälle antaa sen köyhät ilot… Mutta nyt kun kosto on suoritettu, odottaa teitä elämä…
Hän pudisti päätään, ja hänen sinertävän harmaat silmänsä täyttyivät kyynelillä.
— Minä olen maksanut velkani, lausui hän vakavasti. Kaikki muu oli mahdotonta. Minä seuraan kuolleita valosäde raukkojani ikuiseen valomereen…
Isabella Duncan sulki silmänsä, ja näytti aivan siltä kuin hänen päätään, joka näytti niin väsyneeltä ja onnelliselta, olisi ympäröinyt sädekehä…
XXXXII.
AAVEITTEN YÖ.
Sen jälkeisenä yönä, jona anarkistikokous pidettiin Hampsteadissa, sattui Lontoossa monta salaperäistä tapausta, joita ei varmaan milloinkaan saada selvitetyiksi. On olemassa vain yksi mies, joka voisi luoda valoa näihin asioihin, mutta hän ei puhu enempää kuin mitä itse haluaa. Ja tässä tapauksessa hän tahtoo vaijeta.
Journalistiselta kannalta näytti asia seuraavan laatuiselta:
Kaksi hieman humalaista henkilöä taivalsi kotiin eräästä klubista Hyde Parkissa. Yö oli kirkas, mutta pimeä. He puhelivat äänekkäästi, he naureskelivat ja huusivat, ja mitä ollakaan rupesivat verryttelemään itseänsä hyppäämällä pukkia. Lähestyi muuan poliisikonstaapeli ja neuvoi heitä esiintymään vähän hillitymmin, syntyi kiivas sanavaihto, joka päättyi miesten pidättämiseen. Lain valvoja otti molemmat kiihtyneet gentlemannit mukaansa, mutta puiston ulkosyrjässä päästi hän säikähtyneenä kummankin.