Burns nyökkäsi.
— Hän käyttää nimeä Max, sanoi hän, mutta niinä tiedän sattumalta, että hän on erään saksalaisen ruhtinaan poika. Hän on yksi uuden ajan uhreista — ruhtinasproletaari. Tuolla pojalla on paljon kostettavaa.
Fjeldin piti juuri vastata, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli Brookton ravintolaan. Hän meni suoraapäätä Maxin luo ja löi häntä olalle. Nuori mies katsahti ylös, mutta hänen silmänsä olivat väsyneet ja tylsät.
— No, sanoi Brookton, kuinka kävi? Löysitkö mitään, näitkö mitään?
Hänen äänensä kuulosti kiihtyneeltä, mutta Max ei ilmeisestikään huomannut sitä.
— Anna minun olla rauhassa, sanoi hän. Minua nukuttaa.
Brookton katsoi häneen ihmeissään.
— Älä turise tuhmuuksia, sanoi hän synkästi ja kumartui ystävänsä yli. En kärsi pilantekoa — olletikaan tässä asiassa. Ymmärrätkö?…
Maxin suuriin, kauniisiin silmiin tuli äkisti uutta eloa. Hän korotti äänensä.
— Olen nähnyt Isabella Duncanin alastomana, sanoi hän, ja hänet oli voideltu fosforilla, sillä hänen ympärillään loisti ja hänen silmänsä olivat kuin punaiset tähdet. Älä koske häneen, mestari, hänen jäsenissään asuu kuolema. Minä tunnen jo sen sormet kurkussani.