— Täytyyhän hänen olla kotona, mutisi hän, Max ei riko sopimusta.
Mutta edelleenkään ei kuulunut ainoatakaan ääntä tuosta salaperäisestä talosta, josta kaikki kadun ja suurkaupungin hälinä oli ikäänkuin poissuljettuna.
Brookton kävi kärsimättömäksi. Hän ravisteli ovenripaa, mutta tuloksetta. Huoneessa täytyi joka tapauksessa jonkun olla, sillä ovi oli sisäpuolelta lukittu. Saattoi avaimenreiästä selvästi nähdä avaimen.
Silloin alkoi hän joutua pahojen aavistusten valtaan. Hän sammutti taskulamppunsa, otti sorkkaraudan ja mursi arvelematta oven suki. Se oli vanha ja kehno, eikä tehnyt sanottavaa vastarintaa.
Brookton epäröi silmänräpäyksen. Hiljaisuus ja pimeys laskeutuivat raskaina hänen ylitseen. Hän tuli yht'äkkiä vakuutetuksi siitä, että tuohon hänen edessään olevaan pimeään huoneeseen kätkeytyi jokin outo salaisuus. Oli kuin olisi jotain peloittavaa uinunut tuossa mustanharmaassa pimeydessä. Ja nyt se heräsi…
Mitä se oli?…
Brookton oli vaistomaisesti työntänyt ovea hiukan syrjään. Näky, joka hänelle esiintyi, pani hänet vetäymään takaisin.
Sillä keskellä huonetta ja pimeässä näki hän ruumiin, joka kuvastui mustalle seinälle ihmeellisin vihreänsinipunervin ääriviivoin. Se oli varjo seinällä, mutta varjo oli ikäänkuin fosforiin kastettu. Himmeä sädeloiste läksi koko ruumiista, joka selvästi kuvastui taustalle. Siinä oli tuolissa istuva ihminen ja Brookton näki kauhukseen avoimista silmistä loistavan vielä syvemmän vihertävän hehkun.
Suuri pahantekijä, jonka hermot olivat karaistuneet monissa vaarallisissa yöllisissä teoissa voihki salaperäisestä pelosta, joka kouristaa vahvintakin sydäntä. Sorkkarauta putosi hänen kädestään, mutta tämän aikaansaama kolina herätti hänet täyteen tajuntaan. Hän puri kiroten hampaansa yhteen, sai käsiinsä taskulampun ja pani sen valon lankeamaan tuohon ihmeelliseen olentoon. Silloin salaperäisyys ikäänkuin liukui pois koko huoneesta. Tuolilla istui vain tavallinen ihminen ja se oli pikku Max. Hän näytti siltä, kuin olisi hän istunut miettimässä jotakin filosofista ongelmaa. Liikkumattomana hän istui ja tuijotti mitään huomaamatta ulos avaruuteen. Hänen silmänsä olivat rauhalliset — liian rauhalliset. Hän oli ratkaissut ongelman.
Ja ongelma oli hyvin vaikea Se oli itse kuolema.