Hän ei lopettanut lausetta; painoi sähkökellon nappulaa ja käski ajaa vaunut esiin.
III.
Nuorin ja enimmin rakastettu Gwozdilinin pojista oli Iwan Semjonowitsh, mutta huolimatta siitä oli hän viime kuluneina kolmena neljänä vuotena joutunut isän kanssa varsin kummallisiin, melkeinpä vihamielisiin väleihin.
Viikko Iwan Semjonowitshin syntymisen jälkeen kuoli Semjon Silytshin vaimo lapsivuodekuumeeseen, ja isän oli pakko hoitaa ja kasvattaa poikaa ilman äitiä. Kenties nuorin poika juuri siksi tulikin isälle niin rakkaaksi, ettei hän säälinyt mitään Vanjushan kasvattamiseksi ja kehittämiseksi. Kaikista huolista ja hellästä hoidosta huolimatta lapsesta kumminkin tuli heikko ja kivulias, kalpea ja rumamuotoinen, ja useinkin isä, pelko sydämessä, sai varoa hänen henkensä ja terveytensä puolesta… Myöhään alotti hän koulunkäynnin, mutta oppi uutterasti, tajuten helposti opittavansa, istuen yökaudet kirjojen ääressä ja unhottaen lukiessaan kaikki. Isä ei voinut kyllin ihailla Vanjaansa. Niinä vuosina, jolloin kahta vanhempaa veljeä melkein väkipakolla täytyi saattaa oppimaan, ei Vanjan halu ollut muuhun kuin lukemiseen; hän ei jättänyt opettajia rauhaan kysymyksiltään ja hämmästytti heitä erinomaisella muistillaan ja ahkeruudellaan… Ikäänkuin leikkiä tehden valmistausi hän klassillisen lyseon viidenteen luokkaan, yhtä helposti suoritti hän siinä täydellisen oppijakson, ilman että hänen kertaakaan kuultiin valittavan vanhojen kielien oppimisen vaikeutta.
Myöskään isä ei voinut kyllin iloita Vanjan puolesta vielä siitäkin syystä, että lyseon kahdessa viimeisessä luokassa vanhemmat veljet jo viftailivat, lainasivat syrjästä rahoja ja kirjoittivat vekselien alle; mutta Vanja se ei koskaan liikkunut jalallaan ulkona, taskurahojaankaan ei tiennyt edes minne panna… "Siitä se minulle kasvaa vanhojen päivien ilo! Tulee säästeliäs isäntä!" tuumaili Gwozdilin, hykertäen itsetyytyväisesti kämmeniään.
Yksi seikka ei vain miellyttänyt isää: pojasta tuli synkkäluontoinen, yksitotinen, lemmetön — melkeinpä juro. Yksin hän tavallisesti kuljeksi puutarhassa, omia mietteitään hautoen. Mutta isä koetti selittää tätä omalla tavallaan:
— Se on niin totinen se meidän Iwan Semjonytsh! oli hänellä tapana puhua ystävilleen. — Vanhin ja keskimäinen vakaantuivat vasta myöhään; mutta tälle lähti äsken seitsemästoista vuosi, ja hän on jo sekä oppinut että toimeen pystyvä. Tästä minä oikein saan apumiehen!
Ja siltä näytti, niinkuin Semjon Silytshin otaksumisien olisi ollut määrä hyvinkin pian toteutua, sillä lopetettuaan tutkinnot lyseossa ja saatuaan päästötodistuksen, Iwan Semjonytsh tuli isän luo ja ilmoitti, että hän ei aio mennä yliopistoon, vaan tahtoo nyt jo antautua toimeen.
— Toimeen? Voi sua kyyhkyläispoikaa… Katsos mimmoinen! Toimeen tahtoo antautua? puheli isä iloisena. — Sen sijaan, että muut tuolla iällä saavat päähänsä kaikellaista joutavaa — ryypyt ja liepeet — niin sinua haluttaa toimeen! Aika poika; kunnia sinulle!
Mutta poika silmäsi isäänsä hieman eriskummaisesti ja epämääräisesti, ikäänkuin olisi hämmästellyt sanoa sitä, mitä ajatteli.