Ja siitä lähtein jos vain mitä syytä olisi tullut Gwozdilin paran päähän! Heti kun kersantti määräsi hänet työhön, joko lunta lapioimaan, tai viemään lantaa pellolle, niin oli Dwukrajewkin siinä, pani mullin mallin koko työvuorotuksen ja määräsi Gwozdilinin liialle päivystysvuorolle. Tahi saapui hän katsomaan ajoa kentällä tahi maneesiin, — näki Gwozdilinin ja heti huusi:
— Gwozdilin! Istut kuin jauhomatto!… Kersantti, ojenna häntä… Kersantti pane hänet liialle päivystysvuorolle!
Tuleepa hän sitte, tyytyväisenä omaan johdonmukaisuuteensa ja ankaruuteensa, klubiin ja siellä itse kertoo kaikille, miten hän "kovistelee", miten hän "pitää piukalla" Gwozdilinia.
— Kyllä minä hänet pidän pihdissä, kehui Dwukrajew Podbelskille, ja Pyshkinille, ja Fliegelle. — Minä pidän silmät auki hänen suhteensa… Ei hän minun kynsissäni tohdi pikahtaakaan.
— Ettäpä hennotte! tuli Pyshkin jollakin tavoin huomauttaneeksi hänelle. — Minä olen kuullut, että hän olisi tavattoman siivoluontoinen — hiljainen kuin kananpoika… Ja te vaan yhtenään häntä piukkaatte ja kovistelette…
— Kuka teille sitä on voinut sanoa, en tiedä! lausui Dwukrajew syvämietteisesti. — Mutta sen sanon, että minun käsissäni hän on vaaraton…
Pyshkin kohotti olkapäitään ja ilmoitti hertalla ottavansa seitsemän tikkiä; hän tiesi, että Dwukrajevia oli mahdoton saada harhaluulostaan luopumaan, vaikka hänen menettelynsä sotamies Gwozdilinin suhteen jo oli tullut yleiseksi puheenparreksi, ja vanhempien upseerien kesken oli ollut puhetta siitäkin, että Gwozdilin olisi siirrettävä toiseen eskadroonaan.
Siten kului lähes vuosi. Leirikokousten päätyttyä, kun rykmentti oli palannut Zasodimitshiin ja harjoitukset lähenivät loppuaan, kutsui Dwukrajew eräänä iltana luokseen kersantin ja ilmoitti hänelle, että hän aikoo käydä tarkastuksilla eskadroonan kasarmissa ennen iltataptoa.
— Ovatko miehet kaikki koolla?
— Kyllä. Kuusi henkeä vain on lähetetty heinän hakuun.