— Vaiti! karjasi Dwukrajew.— Kersantti! Tämmöinenkö täällä on järjestys? Kirjat ovat otettavat pois… Hänet itsensä kahdeksi päiväksi arestikoppiin…
Kalman kalpeus peitti Gwozdilinin kasvot. Dwukrajew kääntyi pois, vilkasi vielä pariin kolmeen kirstuun, löylytti aika lailla aliupseeria joistakin laiminlyönneistä ja lähti kasarmista.
* * * * *
Kolme päivää sen jälkeen koko kaupunki joutui kovaan kiihtymykseen kauhean rikoksen johdosta, joka oli tapahtunut jokseenkin omituisissa, epäiltävissä oloissa. Aliratsumestari Dwukrajew oli löydetty läheisestä metsästä, vähän matkaa tien viereiseltä myllyltä; hän makasi verissään, ruhjotuin päin; mutta kello perineen sekä lompakko ja rahat olivat koskematta. Murha oli silminnähtävästi tehty koston tarkoituksessa…
Ensimäisen tiedon tästä hirveästä tapahtumasta toi Gwozdilin, joka samana päivänä varhain aamulla oli lähtenyt metsälle. Hän sanoi sattumalta joutuneensa rikospaikalle ja tavanneensa aliratsumestarissa vielä muutamia elonmerkkejä. Mutta hän oli niin hämmästynyt ja niin kiihtynyt, ja hänen vastauksensa tehtyihin kysymyksiin olivat niin sekavia, että päivystäjänä oleva upseeri heti ryhtyi toimiin sotamies Gwozdilinin vangitsemiseksi ja, komennettuaan sotamiesosaston vartioimaan Dwukrajewin ruumista, juoksi viemään raporttia päällikölle.
Puolen tunnin kuluttua kauhistava uutinen levisi kautta koko rykmentin, ja kaikki, jotka tiesivät, millaisiksi Dwukrajewin ja Gwozdilinin välit olivat muodostuneet, lausuivat yhteen ääneen, että aliratsumestarin ei ollut voinut tappaa kukaan muu kuin Gwozdilin. Näitten puheitten vaikutuksen alaisina ryhdyttiin heti pitämään tutkintoa.
VI.
Tyrmistys oli vallannut Semjon Silytshin hamasta siitä hetkestä, jona santarmiöversti oli sähkösanoman hänelle antanut. Hän oli yhtäkkiä lakannut tuntemasta sitä, mitä hänen ympärillään tapahtui ja mitä hänessä itsessään liikkui… Varustauduttuaan heti paikalla matkaan, Semjon Silytsh muisti vain sen, miten hän oli antanut viimeiset käskynsä ennen lähtöään ja miten hän oli lähettänyt poikansa Dmitrin tilaamaan ylimääräistä junaa. Mutta sitten olivat hänen tahtonsa ja voimansa yhtäkkiä loppuneet: hän antautui kuin pieni lapsi ihan kokonaan poikansa Dmitrin ohjattavaksi, ja Dmitri, joka isän käskystä oli lähtenyt mukaan saattajaksi, sai hoitaa häntä pitkin matkaa. Koneellisesti, täysin tajuamatta mitä teki, istui Semjon Silytsh vaunuun, tuijotti ikkunaan ja, istuen liikkumatta kuin kivipatsas, hautoi mielessään surullisia mietteitään.
"Häpäisi… Koko suvun ja heimon kunnian sorti!… Vaan ei, en usko että hän olisi murhaaja… Vai olisiko Jumala sen sallinut?"
Ja noihin mietteihin vajoutuneena, hän istui liikahtamatta, kunnes poika hänelle muistutti, että oli lähdettävä asemalle syömään päivällistä tai juomaan teetä. Ei hän edes muistanut milloin ja missä he tuhannen virstaa kiidettyään olivat muuttaneet toiseen junaan ja millä asemalla he olivat pysähtyneet, istuakseen kärryihin ja ajaakseen kyytihevosilla Zasodimitshiin.