— Anteksi… Mee tietä mitä varte te tänne tulit… Mee kaikki tietä… ja minun pit teille sanno… ett tein murhaja ei ole murhaja! Juudalaiset kaikki tietä… Ja vaikk herrat tuomio heittä tänä päivän tuomitko… niin hän ei ole murhaja. Ja mee suur reshpekti tein pappan kohta tunnet…
— Menetkö jo matkaasi! tiuskasi Dmitri Semjonowitsh kärsimättömästi ja työnsi Moishan oven ulkopuolelle. — Ja hanki pian hevonen isää varten!
— Kaikk valmina! huusi Moisha eteisestä ja juoksi valjastamaan hevosta rillojen eteen.
Puolen tunnin kuluttua Semjon Silytsh jo ajoi komentajan talon paraatiportaiden eteen ja pyysi ilmoittamaan tulostaan komentajalle. Palvelija ja kaksi ordonanssia silmäilivät häntä kiireestä kantapäähän ja pyysivät häntä odottamaan vastaanottohuoneessa. Mutta minuutin kuluttua salin oven takana kuului kovaa puhelua ja kiireisiä askelia ja palvelija lensi kuin nuoli vastaanottohuoneeseen.
— Olkaa niin hyvä… Översti pyytävät teitä kaikin mokomin!
Gwozdilin astui saliin ja tapasi siellä kohta rykmentinpäällikön, pitkävartaloisen laihanpuoleisen miehen, sortuutti päällä ja Wladimirin risti kaulassa.
— Pyydän luokseni kabinettiin! sanoi hän joltisenkin kuivasti ja väkinäisesti, antamatta Gwozdilinille kättä.
Kun Gwozdilin oli astunut kabinettiin ja istunut nojatuoliin kirjoituspöydän ääreen, niin rykmentinpäällikkö kiersi avaimella oven lukkoon ja istui toiseen nojatuoliin vastapäätä Semjon Silytshiä.
— Minä varsin hyvin käsitän… teidän… teidän asemanne… isänä, lausui päällikkö: — mutta tapahtuma itsessään on niin kamala, niin merkillinen julmuuteen… ja rikoksen merkitykseen nähden… että minun täytyy peittelemättä ja ennakolta sanoa, että oikeus luultavasti tulee tuomitsemaan syylliseksi teidän poikanne…
Gwozdilin nojasi käsillään polviinsa ja loi överstin silmiin katseen, joka tätä ehdottomasti värisytti.